— Hän on tullut teitä vapauttamaan; hän ei enää ole sama kuin ennen. Hän on muuttunut hyväksi. Ettekö kuullut, että hän pyytää teiltä anteeksi? kuiskasi kunnon vaimo Lucian korvaan.
— Voiko sen enempää enää sanoa? No, pää pystyyn nyt, älkääkä olko lapsellinen, jotta voisimme heti lähteä matkaan, sanoi hänelle Don Abbondio.
Lucia kohotti päätään, katsoi Nimittämättömään. Ja nähdessään tuon otsan kumartuneeksi, tuon katseen hämmentyneeksi ja maahan luoduksi, hänet valtasi yhtä haavaa lohdutuksen, kiitollisuuden ja säälintunne ja hän huudahti:
— Oi, hyvä herra! Jumala teille palkitkoon armahtavaisuutenne!
— Ja korvatkoon hän teille satakertaisesti sen hyvän työn, minkä sananne minulle tekevät.
Näin sanottuaan hän kääntyi, meni ovelle ja astui ensiksi ulos.
Vallan virkistyneenä Lucia seurasi häntä nojaten vaimon käsivarteen.
Don Abbondio kulki takimaisena.
He astuivat alas pieniä portaita ja saapuivat pihalle johtavalle pienelle ovelle.
Nimittämätön aukaisi sen selkiselälleen, kulki kantotuolin luo, aukaisi sen ja osoittaen melkein pelokasta kohteliaisuutta — kaksi uutta ominaisuutta hänellä — käsivarresta hän auttoi Luciaa siihen nousemaan ja sitten vaimoa. Lopuksi hän kantotuolin ohjaajan käsistä otti molempien muulien ohjat ja auttoi Don Abbondiotakin nousemaan muulin selkään.
— Oi, kuinka paljon alentuvaa kohteliaisuutta! sanoi tämä.