Sen enempää sanomatta he erosivat. Toinen palasi sinne, mistä oli tullut; toinen riensi kappeliin päin, joka ei ollut kivenheittoa kauempana.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kukapa olisi voinut sanoa Renzolle muutamia tunteja aikaisemmin, että kuumimmassa etsimistouhussaan ja levottomimpina ja ratkaisevimpina hetkinään hänen sydämensä olisi ollut jakaantuneena Lucian ja Don Rodrigon välillä! Niin oli kuitenkin laita. Tämän miehen hahmo sekaantui kaikkiin niihin rakkaisiin ja hirvittäviin kuviin, joita toivo ja pelko vuoroonsa loivat hänen katseidensa eteen tämän kulun kestäessä. Niiden sanojen muisto, jotka hän oli kuullut tuon surkean sairasvuoteen ääressä, temmelsi alinomaa niiden toivon ja pelon tunteiden parissa, jotka vaihetellen valtasivat hänen mielensä; eikä hän voinut lukea loppuun rukousta retkensä onnellisen päättymisen hyväksi, uudelleen toistamatta sitä rukousta, jonka oli alkanut tuossa kojussa, ja jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt.

Se pieni kahdeksankulmainen kappeli, joka kohoten muutaman portaan korkeuteen maasta keskellä sairaalan sisustaa, oli alkuperäiseltä rakenteeltaan avoin joka taholle, ilman muuta tukea kuin pilareita ja pylväitä: se oli niin sanoaksemme seinätön rakennus. Joka sivulla oli kaarikäytävä pylväsrivien välillä. Näiden sisäpuolella ja varsinaisen kirkon ympärillä, minkä muodosti kahdeksan pylväiden nojassa olevaa kaariholvia, jotka vastasivat ulompia kaarikäytäviä, ja joiden yli kohosi kupukatto, kulki pylväskäytävä. Näin ollen keskelle pystytetty alttari näkyi joka sairaalan pihanpuoleiseen ikkunaan ja melkein jokaiseen pihan kohtaan. Nyt tämä rakennus on muutettu vallan toiseen tarkoitukseen ja kahdeksan ulkosivun aukot on kiinnimuurattu; mutta entinen yleismuoto on jälellä ja osoittaa selvästi vanhaa rakennustyyliä ja rakennuksen alkuperäistä tarkoitusta.

Tuskin oli Renzo lähtenyt liikkeelle, kun huomasi isä Felicen ilmaantuvan kappelin pylväskäytävään, etenevän keskellä olevaan kaarikäytävään, joka on kaupunkiin päin ja jonka juurelle, päätien kohdalle oli ryhmittynyt pieni parantuneiden joukko. Ja heti Renzo hänen ryhdistään huomasi, että hän oli alkanut puheensa.

Renzo kierteli noita polkuja asettuakseen kuulijakunnan päähän, kuten isä Cristoforo oli häntä neuvonut. Saavuttuaan sinne, hän oli hiiskumatta, tarkasti katseellaan koko koolla olevaa seuraa, mutta huomasi omasta paikastaan ainoastaan paljouden yhteen sullottuja päitä, joka, ylhäältä katsottuna, melkein näytti kivitykseltä. Keskellä oli muutamia naisia huivien ja harsojen peitossa. Siihen hän mitä tarkkaavammin tähysti; mutta kun hänen ei onnistunut siinä eroittaa sen enempää kuin muuallakaan, hän loi katseensa sinne, minne kaikki muut silmänsä suuntasivat. Hän tunsi heltymystä ja hartautta nähdessään kunnianarvoisen saarnaajan. Ja vaikka hänen huomiokykynsä tänä ahdistuksen hetkenä oli varsin vähäinen, hän kuitenkin kuuli tämän osan tuota juhlallista puhetta:

— Omistakaamme ajatus niille monille tuhansille, jotka ovat poistuneet tuosta.

Ja olkansa yli kohottamallaan sormella hän osoitti takanaan olevaa San Gregorion hautausmaan porttia, joka hautausmaa siihen aikaan oli yhtenä ainoana yhteisenä hautana. — Luokaamme ympärillemme säälivä katse niihin moniin tuhansiin onnettomiin, jotka kohta jätämme tänne, he kun ovat epätietoisia, miltä puolen heidän on määrä täältä poistua; luokaamme myös silmäys itseemme, vähäiseen joukkoomme, joka terveenä täältä lähtee! Herra olkoon siunattu! Olkoon Hän siunattu oikeudessaan, armossaan, siunattu kuolemassa, siunattu tervehtymisessä, siunattu siinä valinnassa, jonka on tehnyt meidän suhteemme. Oi, minkätähden hän näin on määrännyt, ellei olisi tahtonut itselleen kasvattaa pientä joukkoa, joka on ahdistuksen oikaisema ja tullut hehkuvammaksi kiitollisuudesta, ellei olisi tahtonut, että me tämän jälkeen selvemmin tuntien elämää hänen antamakseen lahjaksi, kunnioittaisimme sitä niin, kuin hänen suomansa seikka ansaitsee, ja ellei lopuksi sentähden, että kärsimystemme muisto saattaisi meidät myötätuntoisiksi ja avuliaiksi lähimäisillemme? Toivokaamme, että ne, joiden seurassa olemme kärsineet, toivoneet, pelänneet, joiden pariin jätämme ystäviä, sukulaisia ja jotka lopulta kaikki ovat veljiämme, ja varsinkin ne heistä, jotka näkevät meidän keskeltänsä poistuvan, tuntevat jonkunmoista tyydytystä ajatellessaan, että ainakin muutamat poistuvat täältä terveinä, toivokaamme että kokevat mielenylennystä meidän käytöksemme johdosta. Jumala varjelkoon heitä näkemästä meissä meluavaa iloa, maallista iloa siitä, että olemme välttäneet tämän kuoleman, jonka kanssa he vielä kamppailevat. Nähkööt, että poistumme kiittäen Jumalaa omasta puolestamme, ja rukoillen häntä heidän puolestaan. Ja olkoon heillä tilaisuus sanoa: "Poissakin täältä nuo tulevat meitä muistelemaan ja edelleen rukoilemaan meidän poloisien puolesta." Alkakaamme jo heti tällä vaelluksellamme, jo ensi askeleillamme, joita heti lähdemme astumaan, viettämään elämää, joka kokonaan on pyhitetty ihmisrakkaudelle. Ne, jotka ovat saaneet takaisin entisen jäntevyytensä, tarjotkoon veljellisen käsivarren heikoille; nuoret, tukekaa vanhoja! Te, jotka olette jääneet lapsettomiksi, katsokaa ympärillenne, kuinka monet lapset ovat jääneet isättömiksi! Tarjotkaa heille isän tukea! Ja tämä ihmisrakkaus on sovittava syntinne ja lieventävä surunnekin.

Tällöin voihkinan ja huokauksen humina, joka kasvamistaan oli kasvanut kuulijakunnassa, keskeytyi äkkiä, kun huomattiin saarnaajan panevan köyden kaulaansa ja lankeavan polvilleen; ja mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, kaikki odottivat, mitä hänellä oli sanottavaa.

— Omasta puolestani, hän virkkoi, ja kaikkien toverieni puolesta, jotka ilman kaikkea omaa ansiotamme olemme valitut tuohon ylevään etuoikeuteen palvelemaan Kristusta teitä palvelemalla, pyydän teiltä nöyrästi anteeksi, ellemme ole täysin arvokkaasti täyttäneet tehtäväämme. Jos velttous ja lihan vastahakoisuus ovat saattaneet meidät laiminlyömään teidän tarpeitanne ja hitaasti noudattamaan kutsuanne; jos väärämielinen kärsimättömyys, jos rikollinen kyllästyminen joskus ovat saattaneet meidät näyttämään ikävystyneiltä ja ankarilta; jos joskus tuo kurja ajatus, että te meitä tarvitsitte, on saattanut meidät kohtelemaan teitä riittämättömän nöyrästi; jos vaivaisuutemme on pannut meidät tekemään jotain tekoa, josta teille on koitunut pahennusta, antakaa meille anteeksi! Silloin Jumala antakoon teille anteeksi kaikki veikanne ja siunatkoon teitä.