Ja tehtyään yli kuulijakunnan suuren ristimerkin, hän nousi.
Jos emme ole voineetkaan tässä mainita tarkkaa sanamuotoa, olemme ainakin tuoneet esiin hänen puheensa ajatussisällyksen. Mutta hänen esittämistapaansa on mahdoton kuvata. Hän puhui kuin mies, joka sanoi etuoikeudeksi ruttosairaiden palvelemista, sillä se oli todella hänen vakaumuksensa; joka tunnusti, ettei ollut tätä tehtävää arvokkaalla tavalla täyttänyt, hän kun tunsi sisällään, että niin todella oli laita; joka pyysi anteeksiantoa, hänellä kun oli se vakaumus, että sitä tarvitsi. Mutta ne ihmiset, jotka olivat nähneet noiden kapusiini-munkkien häärivän ympärillään yksinomaan palvellen heitä, jotka olivat nähneet niin monen heistä kuolevan ja sen miehen, joka puhui heidän kaikkien nimessä, aina ensimäisenä vaivaa näkemässä, samoin kuin hän oli ensimäinen arvoltaan, paitsi silloin, kun hänkin oli ollut lähellä kuolemaa — nämä ihmiset, sanon minä, luonnollisesti nyyhkyttäen ja itkien vastasivat tuollaisiin sanoihin! Tuo ihailtava munkki otti sitten suuren pilariin nojaavan ristin, nosti sen ilmaan eteensä, jätti jalkineensa ulkomaisen porraskäytävän laidalle, astui alas portaat, ja kautta joukon, joka kunnioittavasti teki tilaa, kulki sen etunenään.
Renzo, vuodattaen runsaita kyyneleitä, vallan kuin olisi ollut yksi niitä, joilta pyydettiin tuota omituista anteeksiantoa, vetäytyi syrjään hänkin ja meni erään kojun luo. Siinä hän odotti, puoleksi piiloittuneena, vartalo takana ja pää edellä, silmät selkiselällään, sydän rajusti sykkien, mutta samalla mielessä uusi ja erityinen luottamus, mikä luullakseni oli syntynyt saarnan herättämästä hellyydestä ja yleisen heltymisen havaitsemisesta.
Nyt etenee isä Felice, avojaloin, kaulassa tuo köysi ja kantaen edellään kohotettuna tuota pitkää ja raskasta ristiä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ilmaisten samalla nöyryyttä ja rohkeutta. Hän astui eteenpäin hitaasti, mutta päättäväisesti, kuin henkilö, joka tahtoo sääliä toisen heikkoutta ja kaikessa kuin mies, joka noista ylenmääräisistä vaivoistaan olisi ammentanut voimaa kestämään noita tehtäväänsä kuuluvia lukuisia ja välttämättömiä vaivoja ja vastuksia. Heti hänen jälessään kulkivat varttuneimmat lapset, suurimmaksi osaksi avojaloin, aniharvat kokonaan puettuina, muutamat pelkkä paita yllä. Sitten seurasivat naiset, melkein kaikki taluttaen kädestä pikkutyttöä ja laulaen vaihdellen miserere-virttä. Ja noiden äänien väsähtänyt kaiku, noiden kasvojen kalpeus ja riutunut ilme olisi täyttänyt myötätuntoisuudella jokaisen, joka sattumalta siinä olisi ollut pelkkänä katsojana. Mutta Renzo katsoi, tarkasti joka riviä, joka kasvoja, päästämättä ainoatakaan huomaamatta ohi; jono kulkikin niin hitaasti, että hän mukavasti saattoi tarkastuksensa toimittaa. Yhä kulkee väkeä ohi, yhä hän tarkastelee, mutta aina vaan turhaan; joskus hän ohimennen luo katseen vielä takana olevaan joukkoon, joka vähenemistään vähenee; ainoastaan harvoja on enää jälellä, nyt kulkevat viimeiset ohi, kaikki ovat menneet, mutta kaikki ovat olleet vallan vieraita kasvoja. Käsivarret roikkuen ja pää kallistuneena olalle hän surullisin katsein seurasi tätä poistuvaa naisten joukkoa. Miesten jono yhä kulki ohi, ja uusi tarkkaavaisuus, uusi toivo syntyi hänessä kun hän tämän miesjonon jälkeen näki ilmaantuvan muutamia rattaita, mitkä kuljettivat niitä toipuvia, jotka eivät vielä kyenneet jalan kulkemaan, Tässä jonon osassa naiset tulivat viimeksi. Ja kulku oli nytkin niin hidas, että Renzo yhtä tarkoin saattoi tutkia kaikkia, ilman että ainoakaan häneltä jäi näkemättä.
Mutta mitä? Hän tutkii ensimäiset, toiset, kolmannet rattaat, ja niin edespäin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä aina viimeisiin asti, joiden jälessä ei enää tule muita kuin eräs kapusiini-munkki, vakavan näköinen ja sauva kädessä, ikäänkuin jonon järjestäjänä.
Se oli tuo isä Michele, jonka mainitsimme määrätyn isä Felicen avustajaksi sairaalan johdossa.
Näin raukesi täydelleen tämä rakas toivo. Ja rauetessaan se ei ainoastaan poistanut herättämäänsä lohdutusta, mutta, kuten useimmiten tapahtuu, jätti miehen entistään vielä tukalampaan tilaan. Tästälähin kaikkein onnellisin sattuma oli se, että tapaisi Lucian sairaana. Mutta kun toivon sijalle siirtyi entistään ankarampi levottomuus, hän takertui kaikin voimin tuohon surulliseen ja heikkoon johtolankaan. Hän poikkesi suurelle keskitielle ja kulki siihen suuntaan, mistä päin oli tullut. Saavuttuaan kappelin kohdalle hän polvistui sen alimmalle portaalle. Ja siinä hän kohotti Jumalan puoleen rukouksen, tai oikeammin sekavia, katkonaisia sanoja, huudahduksia, avun-anomuksia, valituksia, lupauksia, sanalla sanoen tuollaisen puheen, jota ei lausuta ihmisten kuullen, heillä kun ei ole tarpeeksi teräväjärkisyyttä sellaista ymmärtääkseen, eikä kärsivällisyyttä sellaista kuunnellakseen; ihmiset eivät yleensä ole tarpeeksi suuria tunteakseen sellaiseen ylenkatseesta vapaata myötätuntoisuutta.
Hän nousi siitä hieman rohkaistuneena. Kuljettuaan sitten kappelin ympäri hän astui keskitien jatkolle, jota ei vielä ollut nähnyt, ja joka johti toiselle portille. Vähän aikaa astuttuaan hän näki oikealla ja vasemmalla aitauksen, josta munkki oli puhunut, ja se oli vallan täynnä aukkoja, juuri niin kuin tämä oli sanonut. Renzo kävi sisälle yhdestä tuollaisesta aukosta ja oli nyt naisten osastossa. Melkein ensi askeleellaan hän huomasi maassa pienen kellon, sellaisen, jota monattot kantoivat jalkaan sidottuna; vahingoittumattomana hihnoineen se siinä oli. Hänen mieleensä johtui, että nämä vehkeet saattoivat olla hänen passinaan vapaata kulkua varten täällä. Hän nosti kellon ylös maasta, katseli, huomasiko joku häntä, ja sitoi sen jalkaansa. Heti hän alkoi etsintänsä, mikä ainoastaan esineiden moninaisuuden vuoksi olisi ollut tavattoman vaikea, vaikka olisi ollut kysymys vallan erilaatuisista esineistä. Hän tähysteli ympärilleen ja sai nähdä uusia kurjuuden näkyjä, osaksi vallan samanlaisia kuin jo näkemänsä, osaksi vallan erilaisia. Siellä kestettiin samaa kärsimyksen taakkaa, kantaen toisella tavoin noita kärsimyksiä, riuduttiin, valitettiin, alistuttiin, säälittiin ja autettiin toisiaan eri tavalla, ja katsoja tunsi tästä kaikesta kuin uudenlaista sääliä ja kauhua.
Renzo oli jo kulkenut hyvän matkaa tuloksetta ja vastuksitta, kun kuuli takanaan huudettavan: — Hoi! mikä näytti häntä tarkoittavan. Hän kääntyi ja näki matkan päässä tarkastajan, joka kohottaen kättään todella viittasi hänelle huutaen:
— Tuolla sisällä huoneissa teitä tarvitaan; täällä on jo tehty puhdasta.