Ja katse maassa, käsivarret ristissä rinnalla, hän jäi siihen miettivään asentoon, märehtien epävarmuuttaan, joka oli yhtä eheä kuin edellä.
Munkki meni uudelleen hakemaan tuota isä Vittoriota ja pyysi häntä vieläkin tekemään sijaisen virkaa. Hän meni sisälle kojuunsa, palasi sieltä koppa mukanaan, astui Renzon luo ja sanoi:
— Menkäämme.
Ja hän kulki edellä, lähestyen tuota samaa kojua, johon vähää aikaisemmin olivat yhdessä astuneet sisälle. Tällä kertaa hän meni sinne yksin, ja seuraavassa tuokiossa ilmestyi taas ovelle sanoen:
— Ei mitään! Rukoilkaamme.
Sitten hän virkkoi:
— Opasta sinä nyt minua.
Ja muuta puhumatta he läksivät liikkeelle.
Ilma oli synkistymistään synkistynyt ja ennusti nyt pikaista ja varmaa rajuilmaa. Taajat salamat keskeyttivät jo täydellisesti maille laskeutunutta pimeää, valaisivat hetkeksi pitkiä kattoja ja pylväskäytävien holvikatoksia, kappelin kupua ja kojujen matalia huippuja. Ukkonen, jyrähdellen äkkiä melukkaasti, kiidätti jylisevää paukettansa toisesta taivaan laidasta toiseen. Nuori mies kulki etumaisena, tarkaten tietä, sydän täynnä levotonta odotusta, vastenmielisesti harventaen askeleitaan, saattaakseen ne kumppaninsa voimien mukaisiksi. Tämä, väsymyksen lamauttamana, tautinsa painamana, tukahuttavan kuumuuden ahdistamana, astui vaivaloisesti, tavan takaa kohottaen kasvonsa taivasta kohti, ikäänkuin voidakseen hengittää vapaammin.
Niinpian kun Renzo oli saapunut kojun kohdalle, hän pysähtyi, kääntyi ja sanoi ääni värähdellen: