— Oi, olettehan te yhä isäni?
— No niin, tyttäreni, mikä on se lupaus, josta Renzo puhuu?
— Se on lupaus, jonka olen antanut Neitsyt Marialle pysyä naimattomana.
— Lapsiparka! Mutta ajattelitko silloin, että olit toisen lupauksen sitoma?
— Kun oli kysymys Herrasta Jumalasta ja Neitsyestä, en sitä ajatellut.
— Herra, rakas lapseni, hyväksyy uhrauksemme, kun täysin kykenemme niitä tekemään. Hän tahtoo sydäntä, ihmisen vapaata tahtoa. Mutta ethän sinä voinut tarjota Hänelle toisen tahtoa, jolle olit antanut sitovan lupauksesi.
— Olenko tehnyt pahoin?
— Et, lapsiparka, sitä ei sinun tarvitse ajatella. Luulenpa päinvastoin, että Pyhä Neitsyt on täysin hyväksynyt ahdistuneen sydänparkasi aivoituksen ja että hän sen on tarjonnut sinun puolestasi Jumalalle. Mutta, sanoppa minulle, etkö koskaan kysynyt keneltäkään neuvoa tuon lupauksesi suhteen?
— En ole katsonut olevan väärin käydä siitä ripille; mutta sitä vähäistä hyvää, minkä me ihmiset täällä maan päällä voimme tehdä, ei tarvitse muille kertoa.
— Eikö mikään muu syy estä sinua täyttämästä lupaustasi Renzolle?