Renzo oli aluksi tästä hieman hämillään. Mutta kauan pohdittuaan ja tuumittuaan yhdessä he tekivät sen johtopäätöksen, että onnettomuudet kohtaavat meitä usein sentähden, että olemme antaneet niihin aihetta, mutta ettei mitä varovaisin ja nuhteettominkaan käytös aina voi niiltä suojella, ja että, jos tulevat, joko syystä tai syyttä, luottamus Jumalaan niitä lieventää ja saattaa ne hyödyllisiksi parempaa elämää varten.
Tämä johtopäätös, joskin yksinkertaisten ihmisten löytämä, näytti meistä niin oikealta, että olemme katsoneet sopivaksi tarjota sen tässä kuin koko kertomuksemme ydinmehuna.
Ja nyt, hyvä lukija, jos ei tämä tarina ole sinusta ollut tuiki ikävä, myöntäös suosiosi hymyä sen kirjoittajalle, ja hiukkanen sen muovailijallekin. Mutta jos olemme tulleet sinua ikävystyttäneiksi, usko ainakin, ettei se ole tapahtunut tahallisesti.
Loppu.
Alessandro Manzoni.
Elämäkerrallinen luonnos.
Alessandro Manzoni syntyi Milanossa maaliskuun 7 päivänä 1785. Hänen vanhempansa olivat Valsassinassa syntynyt aatelismies Pietro Manzoni ja Giulia Beccaria, kuuluisan lakitieteilijän, Cesare Beccarian tytär. Äiti antoi erään Galbiaton talonpoikaisvaimon imettää poikaansa ja lähetti hänet jo kuusivuotiaana Collegio dei Somaschi kouluun Merateen. Jakobinilaisen myrskyn Ranskasta uhatessa useat tämän koulun opettajista, ja niiden joukossa isä Francesco Soave, pakenivat Luganoon ja liittyivät siellä olevaan Collegio di San Antonioon. He ottivat pikku Alessandron mukaansa. Manzoni muisteli usein vanhempana mielihyvällä tätä isä Soavea, joka tuntuu olleen erinomainen opettaja, mutta jonka nuori Alessandro usein vallattomuudellaan saattoi epätoivoon. Luganosta Manzoni siirtyi kouluun Milanoon ja sieltä Pavian yliopistoon, missä hän ei kuitenkaan näy harjoittaneen vakavia opintoja. Paviasta hän palasi Milanoon, jossa hän vietti muutaman vuoden huvitellen itseään ja kirjoitellen ensi runojaan. Hänen huvituksiinsa kuului tähän aikaan muun muassa pelaaminen. Runoilija Vincenzo Monti tapasi hänet kerran eräässä pelisalissa, löi häntä olalle ja kysyi: "Aiotteko sepittää kauniita runoja, jos jatkatte tällä tavoin?" Tämä soimaus pelasti nuoren Manzonin peli-intohimosta.
Manzonin perheolot olivat sangen omituiset. Isä vietti Milanossa syrjäistä elämää ja oli katkaissut melkein kaiken yhteyden perheeseensä. Äiti oleskeli Parisissa yhdessä rikkaan milanolaisen aatelismiehen, Giovanni Carlo Imbonatin kanssa, joka oli määrännyt ystävättärensä yleisperijäkseen, kiitollisena siitä hyveisestä ystävyydestä, jota tämä nainen heidän yhdessä-olonsa vuosina oli hänelle osoittanut. Imbonati kuoli 1805. Manzonin äiti toi ruumiin Italiaan, jossa se haudattiin, ja palasi sitten heti Parisiin, ottaen poikansa Alessandron mukaansa. Täällä äiti tutustutti hänet kirjallisiin piireihin; näin nuori Manzoni muiden muassa tutustui filosofi Cabanis'iin ja Destutt de Tracy'hin. Suurimmassa määrin häneen kuitenkin sittemmin vaikutti kirjallisuushistorioitsija Fauriel. Tässä ympäristössä Manzoni kirjoitti suuren oodinsa Carlo Imbonatin kuoleman johdosta. Manzonin isä kuoli 1806. Tämä kuolemantapaus ei näy tehneen erityisen syvää vaikutusta puolisoon eikä poikaan. Manzoni nai Italiaan palattuaan nuoren protestanttilaisnaisen, Enrichetta Blondel'in, jonka luonteenominaisuuksiin hän pani suurta arvoa. Hän aikoi äitinsä ja nuoren vaimonsa seurassa asettua asumaan Italiaan, mutta vaimonsa oli aateliton, ja tämä seikka antoi aihetta kaikenmoisiin juoruihin, minkä vuoksi nämä kolme henkilöä taas lähtivät Parisiin. Siellä alkoi liberaalisten katolilaisten pappien Degolan ja Gregoiren johdolla Enrichettan käännytys katolin uskoon. Tämän käännytyksen tapahduttua alkoivat myös Manzoni, joka siihen asti oli ollut vapaa-ajattelija ja hänen äitinsä, joka oli ollut varsin laimea katolilainen, kiintyä tähän uskoon. Vuodesta 1810 alkaen perhe taas oleskeli Italiassa, milloin Milanossa, milloin Imbonatin Manzonin äidille lahjoittamalla Brusuglion maatilalla. Manzoni harrasti innokkaasti puutarhanhoitoa ja maanviljelystä sekä koetti parantaa silkin- ja viininviljelystä. Tähän aikaan hän myös yhä enemmän rupesi kiintymään kirjallisuuteen, luoden uskonnollisten hymniensä ensi luonnokset. Manzonin ensimäinen yritys runouden alalla oli allegoorillis-satiirinen runoelma Trionfo della Libertà (1800), joka ilmaisee vahvaa latinalaisilta ja italialaisilta klassikoilta saatua vaikutusta. Manzonin nuoruuden runoja on myöskin idylli Adda (1803) ja kolme satiiria Sermoni (1803-1804). V. 1815 ilmestyivät hänen neljä ensimäistä Inni sacri hymniänsä, v. 1819 teos Osservazioni sulla Morale Cattolica ja vihdoin v. 1820 hänen murhenäytelmänsä Conte Carmagnola (1816-20), ensimäinen teos, joka saattoi hänen nimensä laveammalta tunnetuksi. Vuosina 1820-22 hän kirjoitti toisen murhenäytelmänsä Adelchi. Näiden näytelmien vahva puoli ei ole draamallisuus, vaan niiden ylevä isänmaallinen henki ja lyyrillinen kauneus, joka ilmenee varsinkin kuoroissa. Näissä draamoissa Manzoni mursi jäykän ranskalaisen klassillisuuden ja tahtoi sen sijaan tarjota italialaisille uuden kansallisen näytelmätyylin. Yleistä ihailua herätti Manzonin v. 1821 Napoleonin kuoleman johdosta kirjoittama hymni Il cinque Maggio. Manzonin maailmanmaineen perusti hänen romaaninsa Promessi Sposi (Kihlautuneet, 1827).
Manzoni oli Italian romantismin johtaja ja sielu. Keskiaikaiset aiheet, kansallinen yhteydentunne ja uskonnollinen hartaus — siinä hänen romantisminsa pääpiirteet. Tässä romantillisessa suunnassa ei ollut sitä myrskyisää ja vallankumouksellista luonnetta, kuin esim. myöhemmin Victor Hugon edustamalla ranskalaisella romantiikalla. Italian romantikkojen rauhallista luonnetta osoittaa muun muassa uuden koulun äänenkannattajan nimi "Il Conciliatore" (sovittaja).
* * * * *