Manzonin elämä ei ollut rikas ulkonaisista ja huomattavista tapahtumista. Hänen yksityisistä oloistaan tietää jälkimaailma verrattain vähän. Kirjeissään Manzoni ei melkein ollenkaan puhu herkistä tunteistaan ja kotoisista tavoistaan. Eräs rouva Mohl'in, tunnetun orientalistin lesken, v. 1879 kirjoittama kirje antaa meidän luoda pikakatseen Manzonin koti-elämään. Mainittu nainen oli talvella v. 1823-24 nuorena tyttönä ollut vieraana Manzonin kodissa, ja kirjoittaa käynneistään seuraavasti: "Olin hyvin nuori ja kykenin sentähden varsin puutteellisesti arvostelemaan tuota erilaisten ja syvien ainesten muodostamaa luonnetta sinä talvena, jolloin äitini kanssa vietin joka illan Manzonin kodissa; mutta minun on tunnustaminen, että usein olimme sokkosilla, Pietro ja vanhin tytär Giulietta, sekä rouva Manzoni, joka oli mennyt naimisiin 16-vuotiaana ja tuntui pikemmin vanhimpien lastensa toverilta. Manzonilla oli tavallaan näistä leikeistä melkein yhtä paljon huvia kuin meillä, mutta hän ei koskaan ottanut niihin osaa. Hän puheli herra Fauriel'in kanssa. Muistan vielä yhtä hyvin, kuin jos se olisi tapahtunut eilen, kuinka hän hyvin vilkkaan leikin jälkeen tarttui vaimoonsa vyötärykseltä ja sanoi: 'Onko sinulla nyt ollut oikein hauska, rakas lapsi?' ja tämä nyökäytti päätään myöntävästi. Se oli todella viehättävä koti."
"Henkilö, joka melkoisesti lisäsi miellyttävää vaikutusta, oli Manzonin äiti, jota sanottiin Donna Giuliaksi. Joskus tuli vieraita hienoston piireistä, mutta jotenkin harvoin, isäntä ja emäntä kun eivät tavallisesti siinä seurustelleet. — — — Manzoni puolisot eivät koskaan käyneet vieraissa iltaisin ja muutenkin he sen tekivät niin harvoin, että heitä pidettiin ujoilijoina." (A. de Gubernatis, Il Manzoni ed il Fauriel, s. 111.)
Manzonin lähimpiä ystäviä olivat monsignore Tosi ja runoilija Tommaso Grossi. Edellinen, joka oli tunnettu suuresta oppineisuudessaan ja hyväntekeväisyydestään, vahvisti melkoisesti Manzonin krisitillis-katolilaista vakaumusta. Grossia kohtaan Manzoni tunsi melkein veljellistä kiintymystä, hän kun antoi tämän köyhän runoilijan maksutta asua talossaan ja auttoi häntä kaikin tavoin.
Lukuunottamatta henkevää keskustelutaitoaan, Manzoni ei omannut mitään seurustelulahjoja. Hän ei esim. osannut soittaa, laulaa eikä maalata, ja ihaili sentähden suuresti vävyänsä Massimo d'Azegliota, joka tässä suhteessa oli hyvin rikaslahjainen.
1820-luvun keskivaiheilla Manzoni oli saavuttanut kehityksensä huipun. Hänen kuulu romaaninsa "I Promessi Sposi" (Kihlautuneet) saattoi hänet ihailluksi koko sivistyneessä maailmassa. Tähän päättyi hänen varsinainen kaunokirjallinen tuotantonsa, ja nyt hän antautui mietiskelyyn ja tieteellisiin opiskeluihin. Tutustuminen filosofi Rosmini Serbatiin saattoi hänet yhä enemmän kiintymään abstraktisiin kysymyksiin. Yhteytensä ranskalaisiin ystäviinsä, myöskin Fauriel'iin, Manzoni vähitellen kokonaan keskeytti. Todennäköisesti tämä johtui Manzonin hitaudesta kirjeiden kirjoittamisessa. V. 1833 hän menetti hellästi rakastamansa puolison, Enrichettan, jota syvästi suri. Tämän naisen manalle muutto oli ainaiseksi karkoittanut runoilun Manzonin asunnosta. Hän tosin alkoi kirjoittaa hymniä puolisonsa muistoksi, mutta se jäi keskeneräiseksi. Pian vaimonsa jälkeen hän menetti lempilapsensa Giuliettan. Neljä vuotta vaimonsa kuoltua Manzoni meni toisiin naimisiin, ja vaikka tämä avio alkuperäisesti oli järkeilyliitto, se tuntuu olleen jotenkin onnellinen. Manzonin toinen vaimo kuoli 1861. Ennen hänen kuolemaansa muuttivat manalle hänen äitinsä, kaksi tytärtään ja kaksi poikaansa. Ainoastaan yksi hänen tyttäristään, Vittorina, eli häntä kauemmin. Lopulta häneltä kuolo riisti melkein kaikki ystävänsäkin, niin että hän jotenkin yksinäisenä vietti vanhuutensa päivät. Hänen taloudellinen asemansa oli huonontunut etupäässä epäonnistuneesta yrityksestä julaista "I Promessi Sposi" romaanin kuvitettu painos (1840-42). Hänen taloutensa joutui sittemmin taas tasapainoon sen kautta, että hänelle Cavourin ehdotuksesta myönnettiin kahdentoista tuhannen liiran vuotuinen eläke.
Poliittiseen elämään hän varsin vähän otti osaa, ja hänen kerrotaan itsensä kerran valtiollisessa vankilassa istuneiden runoilijatovereidensa seurassa häveten maininneen olevansa heistä ainoa, joka ei ollut valtiollisten vakaumuksiensa vuoksi istunut tyrmässä. Kun Manzoni 1861 Italian yhteyssodan päätyttyä oli nimitetty senaattoriksi Italian uuteen parlamenttiin, niin hän siellä kävi ainoastaan kaksi kertaa, ensimäisen kerran äänestämässä pääkaupungin siirtämistä Torinosta Firenzeen, toisen kerran äänestämässä sen muuttamista Firenzestä Roomaan.
Manzonin viimeiset ikävuodet olivat synkät. Kerran noustuaan tuolille ottamaan alas hyllyltä kirjaa, hän kaatui ja satutti niin pahasti päänsä, että hänen järkensä pimittyi, vaikka hänellä kuitenkin joskus oli valoisat välihetkensä. Näiden vallitessa hän vielä kuolinvuoteellaankin ajatteli Italian yhteyttä, joka oli ollut hänen elämänsä hartaimpien pyyteiden esineenä, ja hän sanoi läsnäolijoille: "Muistakaa rukoilla Victor Emanuelin ja hänen perheensä puolesta, niinkuin minä aina olen tehnyt." Hän nukahti kuolonuneen 22 päivä toukokuuta 1873, 88:n vuoden ikäisenä.
Italian kansa ei kenties koskaan ole lämpimämmin tuntein rientänyt kuolinvuoteen ääreen, eikä osoittanut vilpittömämpää osanottoa, kuin Manzonin manalle muutettua. Kuningas lähetti edustajan ja omat poikansa hautajaisiin, jotka katolilaisen uskon koko komeutta noudattamalla vietettiin Milanossa. Tätä tilaisuutta varten Giuseppe Verdi kirjoitti kuuluisan requieminsa.
Viiteselitykset:
[1] Italialainen sananparsi, joka merkitsee: En ole kuulevinanikaan. Suoment. huom.