Oivallisen mokkakahvin jälkeen tuli pian aito magyarilainen illallinen: pippurilla höystettyä kanaa möykkyjen ja silavan kera; sitäpaitsi katettiin minulle muitakin kalliita ruokia ja herkkuja, enkä minä voinut olla lausumatta kummastustani, että näin herkullisia paloja saattoi ollenkaan saada täällä maalaisessa yksinäisyydessä. Ettei herra Vidorin viini jättänyt mitään toivomisen varaa, ei tarvinne erityisesti mainita. Se oli oikeata vinum hungaricum; ja kun minun alinomaa piti tyhjentää täysi lasillinen, tunsin pian todellisen tulen suonissani virtailevan.
Kuitenkin muistin oikeaan aikaan, että vihdoinkin piti lähtöäkin ajatella. Nousin ystävällistä isäntäväkeäni kiittämään ja hyvästelemään, — mutta silloin jouduin lujille. Aviopari käytti koko kaunopuheisuuttaan, saadakseen minut jäämään. Turhia olivat vastaväitteeni ja vakuutukseni — rouva Vidorin suloisessa hymyssä ja vilkkaassa puhelussa oli sellainen houkutusvoima, että minun lopulta piti myöntyä sillä ehdolla, että heti aamun koitteessa saisin matkaani jatkaa.
Illalla tuli vieraita. Talon naiset esittivät:
"Herra Karl Katai, paikkakunnan pappi."
"Herra tilanomistaja Koloman Zsoltai, naapurikylästä."
"Sisareni Klara, joka juuri on palannut herra pastorin talosta, jossa hän on käynyt tervehtimässä ystävätärtänsä, herra Katain tytärtä."
Kumarsin kolme kertaa ja vakuutin luonnollisesti myöskin kolme kertaa, että pidin itseni onnellisena, päästessäni heidän tuttavuuteensa.
Pian hävisi kuitenkin jäykkyys ja sukeusi — herra Vidorin ja hänen puolisonsa vierasvaraisuuden ja rakastettavuuden avulla — vilkas ja iloinen keskustelu. Siihen ottivat vähimmin osaa nuori Zsoltai ja kaunis Klara, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat heidän katseensa, joita he toisiinsa sopivassa tilaisuudessa loivat. Nämä katseet eivät jääneet minulta huomaamatta ja minulle selvisi, että hra Zsoltai ja Klara neiti… mutta nuoret tahtovat suhdettaan salata ihmisiltä — miksi olisin siis minäkään suulas?!
Oli jo iltamyöhä kun hengellinen herra vilkasi kelloansa ja teki liikkeen lähteäkseen. Tämä ei jäänyt talon naisilta huomaamatta ja he kysyivät innokkaasti: "Ettehän toki vielä aikone jättää meitä, herra pastori?"
"Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy! On jo myöhänen ja minun tulee huomenna saarnata."