"Kuin?" kysyin minä, äkkinäisen aavistuksen valtaamana.
"Kuin puolisoni ja minä!" huudahti talon valtiatar herttaisimmalla hymyllään.
"Onko se mahdollista?" huudahdin minä yhtaikaa herra Zsoltain kanssa ja molemmat ponnahdimme pystyyn.
"Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sananmukaisesti totta", vahvisti hänen puolisonsa.
Vanha hengenmies, joka nähtävästi toivoi tätä loppuselvitystä, nauroi
sydämellisen raikkaasti, mikä muuten tarttui koko seuraan, paitsi herra
Zsoltaihin, joka kiihtynein ilmein kuiskasi muutaman sanan punastuvan
Klaran korvaan.
Kun iloisuus oli asettunut, tarttui hän tyttöä käteen, talutti hänet talon valtiattaren luo ja sanoi liikutettuna:
"Olen tuntenut Klara neidin vasta muutamia päiviä, mutta tuo onnellinen esimerkki on minulle vakuuttanut, että missä todellinen rakkaus vallitsee, on synti, vaikka vaan minuutiksikaan lykätä häitten pitoa, ja senvuoksi pyydän täten armollisen neidin kättä."
"Mitä kuulenkaan? Kuule Klara, sinä et ole minulle siitä koskaan mitään kertonut? Mutta, jos te olette yksimielisiä, niin ei minulla ole mitään asiaa vastaan!"
Kaunis Klara punastui, loi katseensa alas — mutta ei vastannut.
"Mutta nyt on jo aika minunkin lähteä", tuumi pastori, tarttuen lakkiinsa, "muuten pelkään jälleen joutuvani pakkotilaan perustamaan laitonta liittoa."