"Elkää pelätkö, minulla ei ole viritettyä pistoolia taskussani!" virkkoi leikkisästi herra Zsoltai — "mutta eikö totta — huomenna suostutte tahtooni?"
"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä teen sen päiväseen aikaan ja oikeuden ja lain mukaisesti!" Tämän jälkeen pastori läksi, toivottaen koko maailmalle — ja erittäinkin minulle — hiljaista, onnellista yötä.
Seuraava aamu näki yhden onnellisen parin lisää.
Onnettomin ihminen.
Tahdoin olla varma siitä, että historiani tulisi luetuksi ja senvuoksi valitsin näin kuvaavan otsikon.
Tahdon myöskin heti lisätä, että tuo onnettomin ihminen ei ole kukaan muu, kuin — minä itse.
Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ruokahaluni ole tyydytettävissä, sillä minä olen, kuten tavallisessa elämässä on tapana sanoa, ahmatti, mutta sen ohella köyhä piru.
Te hymyilette pilkallisesti, rakkaat lukijani. Te olette odottaneet jotakin muuta: kimppua harvinaisia, hirmuisia, tärisyttäviä onnettomuuden tapauksia — äärettömiä, tähän asti vielä tuntemattomia kärsimyksiä.
Hyvä, ette tule toivossanne pettymään. Mitä teille nyt aijon kuvata, on äärimmäistä inhimillistä kurjuutta ja maallista tuskaa.
Onko ruokahalu perittyä sairautta, vaiko vain huonosta kasvatuksesta johtuvien tottumuksien seuraus?