Nimeni on Aristides Krizanckoi; en tiedä, olisiko vielä tarpeellista erittäin painostaa, että polveudun ylhäisestä, mutta köyhtyneestä perheestä. Olen viidenkymmenen vuotias, naimisissa, kahden lapsen isä ja kolmannen luokan kirjanpitäjä valtiovarain ministeriössä.
Palkkani tekee kuusisataa guldenia vuodessa ja sata guldenia vuokrarahoja.
On kylliksi, kun selitän teille, etten minä vielä koskaan elämässäni ole syönyt tarpeekseni.
Suurin kurjuuteni johtuu arvostani, minkä perheeni, jonka traditsionit jokainen Krizanckoi aina on asettanut korkealle — ja hyvinkin jo seitsemänsadan neljänkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa, alkaen Brunosta, ensimäisestä Krizanckoin herrasta — aina on käsittänyt. Niin, niin se on: noblesse oblige. Esi-isäni eivät alkuaan olleet erittäin rikkaita, mutta aina kavaljeereja; nykypäivinä ovat he vieläkin köyhempiä, mutta he ovat silti jääneet entisajan hienoiksi herroiksi. He tietävät, mikä heille sopii ja he näkevät mieluummin nälkää, kuin saastuttaisivat kätensä karkealla työllä. Tosin en käytä miekkaa enään, niinkuin esi-isäni, vaan kynää, mutta tämä ei ole aatelismiehelle alentavaa.
"Sata guldenia vuokrarahoja" — tällä summalla saapi ehkä kellarikerroksen; mutta niin matalalle ei toki kukaan Krizanckoi voi alentua. Minä asun ensikerroksessa ja maksan kolmesataa viisikymmentä guldenia. Sitten jääpi minulle vielä monta sataa guldenia, millä töin tuskin tyydytän omani ja perheeni tarpeet.
Rouvani, syntyisin Percivel, on samoin kuin minäkin ylhäisesti ajatteleva, aristokraattinen henkilö; hänen äitinsä oli oikea paroonitar. En tahdo kieltää, ettei avioliittoamme solmittu rakkaudesta, vaan perhesuhteiden perustalla.
No niin, Krizanckoit samoin kuin Percivelit oivalsivat, että aika ja olosuhteet ankarasti vaativat molempien sukujen välillä vallinneita eripuraisuuksia lopetettaviksi. Ja niin yhtyi Krizanckoin jalopeura Percivelin viisaan käärmeen kanssa yhteistä vihollista — Breckon perhettä vastaan.
Kävisi liian pitkäksi, jos minä tässä, vaikkakin vain lyhyesti, ryhtyisin kertomaan näitä riitoja — riittäköön siis, että minä menin naimisiin Carolie Percivelin kanssa, kysymättä toisiltamme, rakastammeko toisiamme, vaan ainoastaan perhesuhteitten ja harrastusten perustalla.
Mielelläni otin muuten tuon köyhän aatelisnaisen. Ensimäisinä kuherruskuukausina ei onnellamme ollut rajojakaan. Kuinka suloiselta ja autuaalta minusta tuntuikaan, kun Coralie kihlaus- ja kuherrusviikkoina ei syönyt muuta kuin hiukan maitoa ja mansikoita. Ehkä valmisti hän itselleen vielä fasaaninjalan tai palasen kukonpaistia. Mutta voi, kolmantena viikkona häittemme jälkeen putosivat suomukset silmistäni! Sydämestäni oli laskettu häpeällistä pilaa! Huolimatta vaimoni ylhäisestä ajatustavasta ja mehiläisvartalosta, ilmenikin, ettei hän suinkaan ollut mikään ravitsevan ja voimakkaan ruuan vihollinen, vaan vieläpä että hän suuria annoksia nauttikin. Oi Jumalani! Te ette voi sitä uskoakaan — hän näyttäytyikin suursyömäriksi; tosin ei siinä määrin kuin minä, sillä muuten olisi hän minuun verraten jo aikoja sitten lahonnut Percivelien hautakammiossa, mutta joka tapauksessa nieli hän suunnattomia annoksia. Hän voipi esimerkiksi yhdellä aterialla syödä puoli kiloa pihvipaistia, ilman että hän siitä sai vatsanvaivoja.
Tämä huomio pani minut menemään päällikköni herra tilastoneuvos Lubrecin luokse, pyytämään häneltä palkanylennystä. Tiedättekö mitä tuo plebeiji vastasi pyyntööni? Hän sanoi: etten minä osaa oikeinkirjoitusta, että laskuni ovat arvottomia, että olen epäluotettava kansliavirkamies ja että hän on minua tähän asti säälistä paikassani kärsinyt… Tämä tapahtui kuusi vuotta sitten, ja yhä vieläkin olen minä kolmannen luokan tilinpitäjä, enkä ole päässyt ainoatakaan askelta eteenpäin.