Minulla on nelivuotias poika, jonka olen ristinyt esi-isäni Brunon mukaan, ja pieni kahden vuoden vanha tyttö, jolla on äitinsä nimi Coralie. Sen jälkeen kuin poikani oli saanut syömähampaita ilmeni hänessä niin kohtuuton syömisen halu, etten minä koskaan voinut nähdä hänen syömistään, kauhulla ajattelematta tulevaisuutta. Tämä ilmiö näkyy puhuvan ennen viitatun hypoteesin puolesta, että syömähimo on perinnöllinen tauti. Mikä hänestä tulisi? Kunhan ei vain Jumalan tähden mikään virkamies, mikään nälkäänäkijä! Vaimoni tahtoo pyhittää hänet kirkolle. Hänen on tapana sanoa: silloin voipi hän kuitenkin joka päivä syödä kylläkseen! Mutta minä en voi näin edeltäkäsin oikein tyytyä tähän ajatukseen, mutta ehkä myöhemmin…
Vain kerran elämässäni yhtyivät kaikki asianhaarat toimittamaan minulle herkullista nautintoa, mutta ah, minä päästin suotuisan tilaisuuden menemään käyttämättä ohitse.
Vähäinen kuvaus tästä lyhyestä traagillisesta tapauksesta on parhaiten todistava, että olen oikeassa, nimittäessäni itseäni onnettomimmaksi ihmiseksi…
Rouva Borgolla oli muutamina viime vuosina ollut tapana talvisin käväistä pääkaupungissa ja hän asettui tavallisesti asumaan meille. Hän oli vaimoni koulutoveri, ja jos kohta pieni asumuksemme, valitettavasti, ei ollutkaan vieraita varten sisustettu, niin vastaanotimme hänet kumminkin aina sydämellisesti. Ensinnäkin senvuoksi, että vierasvaraisuus aina oli kuulunut Krizanckoitten perheavuihin ja sitten toiseksi, mikä — suoraan sanoen — pääasia onkin, koska hän ei milloinkaan tullut tyhjin käsin. Hän toi aina mukanaan hiukan kinkkua, muutaman pussillisen herneitä, monta ruukkua täynnä vihanneksia ynnä muita sen tapaisia miellyttäviä asioita, mitkä tietenkin tuntuvasti lisäsivät iloamme hänen tulonsa suhteen.
Kun nyt rouva Borgo viime talvena meiltä lähti, sanoi hän: "Te olette oikeastaan hyvin huono ihminen! Kuinka usein olettekaan luvannut tulla meitä tervehtimään muutamiksi päiviksi, mutta ette koskaan pidä sanaanne! Sopiiko sellainen herra Krizanckoille? Odotan teitä varmasti kesällä, tuokaa vain koko perhe mukananne! Koko matkahan kestää vain viisi, kuusi tuntia, ja minä noudatan teidät vaunuilla. Eikö totta — te tulette? Ja myöskin sinun, Coralie, täytyy se minulle luvata! Jos te nyt ette tälläkään kertaa pidä sanaanne, niin en koskaan enään tule teidän luoksenne!"
Me annoimme lupauksemme ja pidimme sen myöskin. Päällikköni ei voinut pyytämääni lomaa kieltää, ja kun hän tätä ei voinut, antoi hän sen minulle niin julkealla tavalla, että kuka muu, jota eräs Lubrec ylipäänsä saattoi solvaista, olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän tuumi nimittäin, että pysyisin poissa niin kauvan kuin vain tahdoin; virastossa ei kumminkaan poissaoloani huomattaisi.
Rouva Borgon vaunut tulivat ja me läksimme eräänä sunnuntaina hyvillä mielin matkaan, nimittäin minä, Coralie, molemmat lapseni ja keittäjätär. Perheeni asettui vaunuihin, minä taasen ajurinpenkille. Krizanckoin herrat ovat aina olleet intohimoisia, syntyperäisiä ajajia.
Saavuimme juuri yhdentoista aikaan suurukselle. Kuinka miellyttävältä tämä seikka meistä ensi katseelta näyttikään, niin kävi mielemme kumminkin apeaksi, kun huomasimme, ettei meille oltukaan tarjolle pantu mitään kylmää rulaadia tai muuta senkaltaista. Me saimme vain kahvia paahdetun leivän kanssa. Mitäpä se meitä hyödytti ja vielä päälliseksi viiden tunnin ajelun jälkeen? Sitä paitsi olivat kupit ylen pienet ja ahtaat…
Kun meitä oli tervehditty suurella kohteliaisuudella ja kaikki syötävä pöydältä kadonnut, vilkaisi Coralie paljon puhuvalla katseella minuun, joka hämmästyneenä katselin milloin vaimoani milloin nälkäisiä lapsiani.
Tunsin, että minun piti tässä jotakin tehdä — olinhan perheen päämies.