Täysin vapaasti, niinkuin Krizanckoille sopiikin, käännyin talon valtiattaren puoleen, ja sanoin hymyillen:
"Anteeksi, armollinen rouva, mutta nuo pienet viattomat matoset ja — miksi sitä kieltäisin! — myöskin me aikuiset tunnemme karhunmoista nälkää: minä olen senvuoksi niin vapaa, että pyydän jotakin purtavaa. Minä haluaisin myöskin lasillisen slivovitziä. Olen nimittäin siihen jo tottunut."
Mutta tämäkös vastaanotettiin kauniisti! Kävin jäykäksi nähdessäni rouva Borgon kiukkuisin kasvoin ponnahtavan pystyyn ja syöksyvän ruokakaapille. Hän otti sieltä puoliksi kuivaneen leivän ja viskasi sen uhmaillen pöydälle, sitten otti hän pullon, jonka pohjassa näkyi jonkinlaista valuvaa ainetta, asetti minulle lasin ja sanoi lyhyesti huomauttaen: "Olkaa hyvä!"
Minä olen Krizanckoita ja osaan siis aina hillitä suuttumustani. Senvuoksi kiitin häntä pilkallisesti hymyillen, leikkasin jokaiselle leipäpalasen, tyhjensin lasini ja aloin sujuvasti puhella hänen kanssaan. Kyselin herra Borgoa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea persoonallisesti.
"Hän on kedolla Felixin kanssa, mutta hän tulee ateriaksi kotiin", vastasi talon rouva pisteliäästi.
"Kuka Felix on?" kysyi Coralie tyynellä äänellä. Mestarillisesti ymmärtävät Percivelitkin käyttää itsensä hillitsemistaitoa.
"Hän on mieheni veljenpoika, eläkettä nauttiva sotilasvirkamies."
"Ja mitä lapset tekevät? En näe heitä!"
"He ovat myöskin kedolla. Mutta ateriaksi he kyllä tulevat tänne."
Vaitiolo.