"Mutta se on jo liian vanha!" vastasi hän.
"Nuorempi on tietysti vanhempaa parempi, mutta tämä on kumminkin parempi kuin ei mitään. Muuten olkoon se vaan valttina ja sotaisena temppuna."
"Olette oikeassa! Jättäkää minulle se asia. Olen ollut husaarina ja ymmärrän siis asian. Emmehän kuitenkaan voi kuolla nälkään ja haaksirikkoiset syövät lopulta toinen toisensa."
Kun olimme päivällispöydässä istumassa, syöksyi palvelija hengästyneenä sisälle kertoen, että "Raro oli sairas ja ajettunut. Se ei syö mitään ja vapisee koko ruumiiltaan."
Felix hypähti pystyyn, kiirehti ulos, mutta tuli pian takaisin.
"Oi, hevonen tekee loppuaan", sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Se potee vanhuuden heikkoutta; siinä ei auta mikään eläinlääkäri. Lienee siis parasta tappaa se; ehkäpä voisi sen lihaa syödä — meidän mustalaisemmehan ostavat mielellään hevosen lihaa."
"Taikka vaikkapa rakkaat vieraamme, jotka ovat typösen tyhjäksi syöneet kaikki tyyni", virkkoi talon rouva julkean pilkallisesti. "Niin, rakas Felix, meneppä ulos ja tapata hevonen!"
Muutaman tunnin kuluttua nautimme parhaimmalla halulla hevosenpaistia. Noin kahdeksan kiloa — sen verran mahtui halstarille — syötiin viimeistä palaa myöten, loppu piti syötämän seuraavana päivänä, ja me laskeuduimme levolle siinä toivossa, että huomenna saisimme sitten mielin määrin syödä tarpeeksemme.
Mutta kohtalon kirjassa oli toisin päätetty.
Jo varhain aamulla heräsimme unestamme suureen meluun ja edestakaisin juoksemiseen.