Syöksyin huoneestani ja kuulin palvelusväeltä, että armollinen rouva oli ankarasti sairastunut, luultavasti koleeraan. Herra Borgo ja Felix olivat lähteneet kaupunkiin tuomaan lääkäriä kiireen kyydillä tänne.
Vaimoni oli kyllä, niinkuin tiedetään, viisas rouva, mutta sana koleera synnytti hänessä sellaisen hirvittävän kauhun, ettei hänen kanssaan voinut ollenkaan puhua.
Minä huomasin kyllä pian, että koko koleerahistoria oli tuon perin viekkaan rouva Borgon keksintöä, mutta pakokauhua vastaan ei mitään mahda.
"Lähdetään! Lähdetään!" kirkui vaimoni lakkaamatta ja neljännestunnin kuluttua oli hän jo valmiiksi pakannut kaikki meidän senkin seitsemät tavarat.
Onneksi pääsimme lähtemään erään naapuritalonomistajan avulla, niin että jo puolen tunnin kuluttua voimme matkustaa tiehemme.
Koska emme luonnollisista syistä tahtoneet persoonallisesti heittää hyvästiä, jätimme vain nimikorttimme.
Niin oli siis kohtalo tai paremmin sanoen naisen viekkaus tehnyt turhaksi ainoan, suotuisan tilaisuuden, joka minulle tarjoutui kylläkseni syömiseen.
Se oli ihana unelma — mutta vain unelma.
Tulenko koskaan saavuttamaan päämaaliani? Tuskinpa sitä uskon!…
Arvoisa lukija voipi syystä kysyä: mikä on herra Borgosta tullut? Onko hän edustaja vai vallanko ministeri?