Asiassa oli vaan eräs arveluttava puoli. Pian huomasin nimittäin, että hän katseli minua varsin kummallisesti, antoi keskustelulle omituisia käänteitä ja teki minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Siitäkin jäykistyin, kun hän halusi etten istuisi häntä vastapäätä niinkuin minä olin asian parhaaksi nähnyt, vaan hänen viereensä sohvaan. Ja ylen ihmeellistä oli, että hän väkipakolla tahtoi tietää, olinko ja kuinka usein olin jo elämässäni ollut rakastunut?!
En myöskään ymmärtänyt armollisen rouvan käytöstä, t.s. tunnustaakseni totuuden, olisin sen hyvinkin ymmärtänyt, mutta en uskaltanut. Pelkäsin, että kaikki olisi vain keino, millä hän luonnettani koettelisi, ja senvuoksi varoin tekemästä tuhmuutta. Karttaakseni sitä, en ollut ymmärtävinäni hänen katseitaan ja viittauksiaan. Suurimmalla tarkkatuntoisuudella hoidin opetustuntini, mutta istuin aina häntä vastapäätä ja kysymyksen suhteen, olinko jo ollut rakastunut, vaikenin visusti.
Armollinen rouva hymyili ensin vain, sitten hän hämmästyi, ja vihdoin jätti hän eräänä päivänä kysymättä, minä vuonna olin ensi kerran rakastunut.
Minä luulin jo että kaikki oli tolallaan, ja että armollinen rouva oli huomannut luonteenlujuuteni, kun hän eräänä päivänä äkkiä, tehdessäni vaikeimman laskuopillisen kysymyksen, hypähti tuoliltaan pystyyn ja pirullisella pilkkanaurulla ja olkapäitään paiskellen, huusi:
"Loruja, minä en tahdo teiltä enään mitään oppia, sillä te olette aasi!"
Olin siis kumminkin tehnyt tyhmyyden! Ja jollei tuo huonosti kasvatettu poika olisi tällä hetkellä tullut huoneeseen, niin ei opetustyöni seuraaja olisi asiasta mitään kuullut eikä minusta olisi tullut virkaveljieni kesken heidän ivailunsa maalitaulua, jota he kutsuivat pilkkanimellä "Potifarin aasi".
Siitä asti en päässyt tästä pilkkanimestä vapaaksi. Kuusi vuotta kannoin sitä, kunnes ollessani esittelijäharjoittelijan sijaisena kirjurini kautta pääsin "Bileamin aasiksi". Tälläkin on erityinen historiansa. Eräänä päivänä syytettiin ministereitä parlamentissa siitä, etteivät heidän virkamiehensä ole kylliksi ahkeria, tekevät liian vähän työtä, eivätkä ansaitsisi palkkaansa. Sattui niin, että juuri minun ministeri päällikköni oli siellä läsnä ja hän kiirehti heti torjumaan tuota arvotonta syytöstä ja kutsui sitä tunnetuksi solvaukseksi.
Seuraavana päivänä sattui niin ihmeellinen, odottamaton tapaus, että hänen ylhäisyytensä jo kello yhdeksältä aamulla oli virastossa tarkastamassa kaikkia osastoita. Luonnollisesti ei hän tavannut, paitsi toimiston palvelijoita, kirjureita ja muutamia päivystäjiä, ainoatakaan ihmistä. Kumminkin alkoi konttoriaika jo kello kahdeksan, mutta se koski vain alinta henkilökuntaa. Herrat neuvokset, sihteerit ja esittelijät tulivat vasta paljoa myöhemmin. Tunnustaakseni totuuden, olin minäkin vain sattumalta näin varhain siellä — onnettomuudekseni, niinkuin kohta saamme nähdä.
Koska olin yksin, täytyi minun koko osaston nimessä tehdä tiliä hänen ylhäisyydelleen.
Sydämeni tykytti kuuluvasti, kun hän tempasi oven auki.