Minun täytyi tunnustaa totuus.
"Siis, te olitte Bileam?" Hän ei sanonut muuten mitään, mutta minä ymmärsin, mitä hän sillä tarkoitti, ja toisetkin tiesivät sen.
Virkaveljeni nauroivat; minä ponnahdin kiihtyneenä paikaltani ja sanoin: "Pyydän teitä menaserioimaan itsenne; minä kieltäydyn jokaisesta pilkkanimestä!"
Sihteeri huomasi, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän hymyili ja ojensi minulle kätensä: "No, no, älkää heti suuttuko; olen vain laskenut leikkiä. Mutta kuinka saatoittekaan hänen ylhäisyydelleen sanoa niin harkitsemattomia asioita? Herra neuvos on raivoissaan, ihan maltittomana."
Siitä huolimatta ei minua konttorissa muuksi kutsuttu kuin "Bileamin aasiksi", tosin selkäni takana, mutta se tuli kumminkin korviini. Olisin jo mieluummin suonut, että jokainen olisi suoraan vasten kasvojani heittänyt tämän loukkauksen, jotta olisin voinut haastaa hänet kaksintaisteluun. Niin täytyi minun niellä harmini nähdessäni jonkun virkaveljeni. Tämän hymyily sanoi: "Bileamin aasi".
Ansiottomimpana sain minä klubissamme, kasinossamme aasin nimityksen. Sitä tuskin uskoisi, jollei se olis tapahtunut. Se oli oikein kohtaloni.
Kasino piti tanssiaiset ja minunkin vähäpätöisyyteni valittiin pilettien jakamiskomiteaan, vaikkei minulla ollut tähän kunnianosotukseen pienintäkään vaatimusta.
Kun minulla kerran oli vartiovuoro ja olin ypö yksin konttorissa, astui eräs nuori mies sisään, joka halusi piletin itselleen, äidilleen ja sisaruksilleen.
"Saanko pyytää kutsukorttianne?" sanoin käskyn mukaan, sillä komitea oli velvoittanut meitä ankaran valinnan mukaan jakamaan pääsylippuja; sillä ensiksikin oli sali pieni, toiseksi oli tanssijaisten emäntä, hänen ylhäisyytensä valtiosihteerin rouva, laskenut tämän tunnollemme.
"Kutsukorttini?" huudahti tuo nuori mies. "Sitä emme ole saaneet.
Olemme maalta."