Tuli hiljaisuus. Herra pastori pyysi saada sytyttää piippunsa; kun se oli tehty, tyhjensi hän lasin tokayeria yhdellä siemauksella ja alkoi kertoa.
* * * * *
Yö oli sysimusta ja tähtiä peitti paksu, läpitunkematon pilvikerros. Luonto näytti kuolleelta, kylmä syystuuli vain valitteli tuskallisesti, kuin tahtoisi se kertoa meille hirmuisia kertomuksia. Tällöin huudahtaa jokainen, joka rauhallisen kamiinan ääressä istuskelee miellyttävässä huoneessaan: kuinka epämiellyttävää lieneekään nyt olla paljaan taivaan alla!
Ah, sellaisena vuodenaikana ja sellaisena yönä matkustin minä kolmekymmentä vuotta sitten Pestistä Miskolcziin.
Minulla oli kova kiire, ja minun täytyi — koskei silloin vielä ollut ainoatakaan rautatietä — tehdä matka postikyydillä. Kun en voinut siirtää matkaani hetkeksikään tuonnemma, päätin lähteä yöllä, vaikkakaan en mitään niin vihaa kuin yöllisiä matkoja.
Matkaseuranani oli hauska nuori mies, joka huvittavilla sanasutkauksilla ja naurettavilla kaskuilla tuntuvasti lyhensi tietä.
Tosin en voinut hänen puhelultaan silmiäni sulkea, mutta sen korvasi hänen oivallinen tupakkansa, jonka tuoksu melkein vieläkin nenääni hajahtaa.
Pysähdyimme viimeisellä asemalla. Hevoset vaihdettiin ja ravintolan isännän täytyi antaa meille muutama pullollinen somlon viiniä, jonka hän muristen teki, sillä olimme hänet unesta herättäneet.
Sillävälin oli tullut niin tavattoman pimeä, että vain posteljoonimme vakuutus, että hän aivan tarkasti tuntee tiet ja polut, sai meidät jättämään ravintolan ja matkaamme jatkamaan.
Olimme olleet noin puolisen tuntia matkalla, kun huomasimme että ajaja vaati hevosia pysähtymään. Korviimme tunki valittava naisen ääni ja kuulimme myöskin jos jonkinlaisia kirosanoja.