Silmänräpäyksessä lennähdimme postivaunusta ulos ja makasimme kaikin maassa. Luulimme ensin, että hevosille tai ajajalle oli sattunut jokin onnettomuus, mutta pian kuitenkin tulimme vakuutetuiksi, että kotoinen lietemme oli parhaimmassa kunnossa ja että vallan toinen seikka oli aikaansaanut tämän yhteentörmäyksen. Muutaman askeleen päässä meistä olivat nimittäin kumoonkaatuneet matkavaunut, joita kiroileva ajaja ja valitteleva nainen turhaan yrittivät nostaa.
Juoksimme kiireesti apuun ja jonkun hetken kuluttua saattoivatkin vaunut taasen lähteä liikkeelle.
Mutta — räiskis! Uudelleen kallistuivat vaunut kyljelleen. Takapyörä oli särkynyt.
"Se ei pääse eteenpäin!" huusi ajajamme, tutkittuaan vahingon.
"Pahuus!…" murisi vahingoittunut ajaja. "Tästähän voipi hulluksi tulla! Tapahtuu onnettomuus, jollemme varhain ole Miskolczissa."
"Mitä nyt teemme? Voi Jumalani, Jumalani!" vaikeroi nainen.
"Tässä ei ole muuta tehtävänä, teidän armonne", tuumi ajaja, "kuin lähteä johonkin kylään tai csardakseen [unkarilainen pustaravintola] — tuo pahuuksen csardas ei saattane enään olla varsin kaukana täältä! — Ollaan siellä yötä; aamulla voimme korjata pyörän ja keskipäivällä saavumme Miskolcziin."
"Oi Jumalani! Mutta minun täytyy olla jo aamulla siellä!"
"Mutta kun se ei käy päinsä, niin täytyy teidän armonne tyytyä!"
"Teidän armonne", keskeytti matkaseurani, joka suureksi kummastuksekseni oli ottanut tämän välikohtauksen varsin vakavasti, "jos teidän niin kovin täytyy kiirehtiä, niin ehdotan, että matkustatte meidän kanssamme. Postivaunussamme istuu vain kaksi ihmistä, teille on siis kylläkin tilaa. Jo varhain aamulla tulemme Miskolcziin. Teidän ajajanne etsii sillävälin jonkun ravintolan ja saapuu keskipäivän aikaan korjattuine vaunuineen perille."