"Mutta herraseni…"
"Sehän onkin oiva keino", huudahti ajaja, "kehotan teidän armoanne suostumaan ehdotukseen. Kyllä minä yksin suoriudun tällä rämällä."
"Ja lisäksi", jatkoi matkatoverini kehoittavasti, "on postivaunumme pikavaunu, joka varmaankin pääsee nopeammin perille kuin teidän."
"No, olkoon niin; suostun ystävälliseen tarjoukseenne… Miska! tässä saatte rahaa, tulkaa niin pian kuin suinkin ja ajakaa suoraan tätini luokse."
Miska pisti rahan taskuunsa, matkatoverini kohteliaasti auttaessa naista vaunuihin, ja muutaman minuutin kuluttua kulkivat ne nopeasti eteenpäin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Pilvet peittivät yhä kuun ja tähtien loisteen, vaikkakin olisimme tarvinneet valoa nyt paremmin kuin koskaan. Emme kumpainenkaan voineet erottaa naisen kasvojenpiirteitä, joskin uteliaisuutemme, ymmärrettävästi kyllä, oli varsin suuri. Saimme tyytyä kuvitteluumme ja toivoa, että taivas vihdoinkin pitäisi huolta meistä.
Ajoimme lyhyen ajan vieretysten sanaakaan sanomatta, jota uusi matkatoverimme käytti hyväkseen, asettuen istumaan niin mukavasti kuin suinkin. Leikillinen kumppanini tarttui viimein puheeseen.
"Uskollinen toverini", sanoi hän, "nyt vasta huomaan, kuinka miellyttävään seikkailuun olemme joutuneet. Te, armolliseni, olette joutuneet pienen vahingon kautta, josta minä — näin meidän kesken sanoen — moitittavan itsekkäästi iloitsen, joko hupaisen tai traagillisen novellin sankarittareksi. Eikö tämä ole oivallista? Hahhaa!"
"Kuinka, herrani! Te nauratte onnettomuuttani?"
"Vain itsekkyydestä… Sillä minua seuraa onni! — Mikä seikkailu!… Mutta minä puhun tuhmasti ja pyydän anteeksi, mutta en voi omituisuuttani koskaan salata. Sillä tietäkää, armolliseni, että kaikki seikkailuntapainen, romantillinen ja salaperäinen on elämäni elementti…"