Mutta se maistui hyvältä, ja koska olin vaimoni kanssa tehnyt niin edullisen rauhan, nautin sitä iloisena ja mitä paraimmalla ruokahalulla.
Mutta sarvet eivät mielineet lähteä päästäni, ja minä käskin Susin tästälähtein tuomaan kirjeeni suoraan itselleni tai laskemaan ne kirjoituspöydälleni.
Seuraavana päivänä joimme jälleen aamiaiskahvimme iloisesti jutellen — siitä huolimatta höristin korviani, kuuluisiko kellon kilinää.
Näin kului useita päiviä; unohdin melkein sarvet ja vietin iltani huolettomasti ystäväini seurassa, kun eräänä aamuna löysin kirjoituspöydältäni tutun kirjekuoren osotteineen.
Ensimäinen ajatukseni oli Susin kiittäminen, koska hän, muistaen käskyäni, toi kirjeen suoraan minulle. Olin vaimoni kanssa jälleen sovussa, niin että hän varmaan olisi sen ensin lukenut.
Tunnustan että pelolla avasin kuoren. Tällä kertaa en löytänyt mitään kuvaa, vaan muutaman rivin, saman henkilön käsialaa, jonka kirjaimet hyvin tunsin osotteesta.
"Herraseni! Minun täytyy kanssanne selvemmin puhella. Te olette liian luottavainen; mutta olkaa varuillanne, sillä teitä petetään! Eräs ystävätär."
Tämä oli tuon inhottavan, nimettömän kirjeen sisällys.
"Eräs ystävätär!" Se oli siis eräs nainen, joka minua uskalsi niin julkeasti häväistä.
Löytyykö maailmassa inhottavampaa ja raukkamaisempaa, kuin nimettömillä kirjeillä solvata ja häväistä toista?