Kun minä, syötyämme mitä iloisimman mielialan vallitessa aamiaisemme, läksin kamariini, löysin kirjoituspöydältäni kirjeen. Nopeasti avasin kotelon — jälleen nimetön kirjoitus, muutamia riviä tosin, mutta jotka ajoivat veret poskiini. Kuulkaa:
"Herraseni! Ystävistänne pidätte varmaankin paljon, koska he teidän kotoa poissaollessannekin käyvät teitä tervehtimässä, vai oletteko eilisen illan sattumalta asunnossanne viettänyt? Oletteko sokea, vai ettekö tahallanne tahdokaan nähdä?"
Kirje putosi vapisevista käsistäni; se ei enään ollut mikään pelkkä epäluulo, vaan oikea syytös.
Niinmuodoin oli täällä eilen joku, ja vaimoni salasi sen minulta!? — Onko se mahdollista? Olenko hirvittävän unen uhrina, vai onko Lovisani, jota olen pitänyt ihanimpana ja hyveellisempänä enkelinä naisen hahmossa, teeskentelijä ja pettäjä? — Ei, se ei voi olla totta! En saa solvaista hänen jaloa sydäntänsä millään epäluulolla — tässä täytynee jonkun erehdyksen tai väärinymmärryksen piillä. Minun täytyy ennen kaikkea hankkia varmuus.
Tällä hetkellä astui Susi, vesikarahvi kädessään, sisälle. Kokosin itseni ja kysyin niin välinpitämättömästi kuin suinkin:
"Mihin aikaan tuli herra eilen illalla?"
"Kuuden aikaan, noin puoli tuntia sen jälkeen kun armollinen herra oli klubiin mennyt."
Olin lyöty. Mielelläni olisin vielä tehnyt tuhansia kysymyksiä palvelijattarelle, mutta huomasin kumminkin ajoissa, etten voinut, oli nyt asiat miten vain, saattaa vaimoani huonoon huutoon.
Tuskin oli Susi ulkona, kun minä raukeana painuin tuolilleni.
"Ei se siis olekaan pelkkää unta, vaan hirvittävää totuutta!" äyhkin, mustasukkaisuudentuskien kiusaamana. "Vaimoni on minulle uskoton! Oi, viekasta maailmaa!"