Alttari rämähti kokoon, jumalankuva pirstaantui! Elämäni kadotti tarkotuksensa ja arvonsa, ja nyt minussa riehuivat vain kostontuumat… Niin kostontuumat!
Mutta voidakseni kostaa, tarvitsin ensin päteviä todistuksia hänen uskottomuudestaan; minun täytyi tulla tuntemaan tuo rosvo, joka oli kääntänyt vaimoni sydämen minusta ja hävittänyt onneni! Tunsin, että minun täytyi hillitä harmiani ja intohimoani, jottei hän huomaisi, että tunsin häpeäni.
Lovisa ei nähtävästi aavistanut mitään, sillä hänen kasvonsa loistivat iloa, ja hän hymyili veitikkamaisesti, kun astuin hänen huoneeseensa.
Voi, kuinka mestarillisesti hän osasikin| näytellä arvotonta osaansa!
Kuinka hyvin hän olikin tottunut petoksen naamariin!
Istuimme pöytään. Hän jutteli ja hullutteli iloisimmalla mielellä, eikä hän kertaakaan luonut katsettaan alas, kun minä katsoin häntä tutkivasti silmiin.
Aloin häntä vihata ja kauhistuin hänen julkeuttaan.
Äkkiä huudahti hän pelästyneenä: "Rakas Paul, nyt sinä varmaankin minulle suutut!"
"Miksi niin?" kysyin minä, luullen hänen jälleen hautovan uusia juonia.
"Muistamattomuuteni takia! Eilen illalla oli eräs Szivak maaseudulta täällä, joka mielellään olisi puhellut kanssasi. Kun hän ei sinua tavannut, jätti hän kirjeen sinulle; se on pöydälläsi; haenko sen sinulle?"
"Ei, kiitos! Kyllä sen itse haen, minun täytyy kumminkin mennä työhöni jälleen."