"Hyi! Kuinka tukehuttavaa! Mikä tupakansavu! Kuinka voitte täällä olla!" huudahdin minä, kun astuin klubihuoneustoon.
"Ohoh! Paul rakas", huusivat useat äänet, "ei täällä ole kummempaa kuin ennenkään, ja tupakansavu on samallaista — sinä vaan et ole siihen enään tottunut, kun et ole ollut täällä pitkään aikaan!"
Katsahdin pelisalissa ympärilleni, mutta minulle ei löytynyt enään peliseuraa, kun kaikki olivat jo asettuneet.
Ennen olisin istunut johonkin pöytään katselemaan peliä — mutta tänään huomasin että kotona sentään on paras ilma, että vaimoni oli kunnon vastapelaaja ja että minä sitäpaitsi sain istua yötakissani.
Pian päätetty! Jätin huoneuston ja menin kotiin.
Vaimoni vastaanotti minut mitä sydämellisimmin; pelasimme pikettiä ja vietimme iltamme virkistävällä keskustelulla.
Siveä elämäni alkoi tuona päivänä — olen tyyten hyljännyt nuorenmiehen tapani ja olen nyt vakava aviomies. Silloin tällöin käyn tosin klubissa ja juon siellä kupillisen kahvia, mutta illaksi tulen jälleen kotiin, tai vietän — kun olen poiskutsuttu — aina illat vaimoni seurassa.
Olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei minulla voisi parempaa seuraa ollakaan — varsinkin sen jälkeen kuin poikani Richard oli syntynyt…
Ja mitä noihin nimettömiin kirjeisiin tulee, niin on vallan ihmeellistä, että ne siitä asti kokonaan loppuivat. Tulkoon kirjeenkantaja nyt kuinka usein, niin en ollenkaan pelästy kellon kilinää!
En vielä tänäänkään tiedä, kuka sarvet päähäni oli piirtänyt ja kuka oli lähettänyt nimettömät häväistyskirjeet kotiini.