"No niin, kun nyt olen esittänyt teille arvoisan matkakumppanini, sallinette minun esiintuoda vähäpätöisyyteni. Minä…"
"Mutta, herraseni!…"
"Mutta, armolliseni, minun täytyy jo pyytää, että sallitte minun puhua. Onneksi estää pimeys vain näkemisen, vaan ei puhumista. Se, jolla on onni teitä vastapäätä seisoa tai, paremmin sanoen istua, on sievä nuori 24 vuotias mies, jolla on varmat 3,000 guldenin tulot jo joka on kokonaan riippumaton niin sydämen kuin perheasioittenkin suhteen."
"Herrani, te käytätte väärin hyväntahtoisuuttani…"
"Anteeksi, se on minusta kaukana, tahdon vain päästä loppuun. Tosin siltä näyttää, kuin olisi asia niin, mutta vain näyttää. Yön pimeys saapi minut vaan sanomaan asioita, joita luultavasti ette päivällä niin perinjuuri saisikaan kuulla. Ah niin! Yö on kuin naamio, jonka takana tuntee itsensä paljon vapaammaksi. Mutta asiaan. Siis…"
"Saanko pyytää! Kun minun nyt hinnasta mistä hyvään täytyy tutustua teihin, niin koettakaa tehdä esitys niin lyhyeksi kuin suinkin."
"Kuinka, armolliseni, ikävystyttääkö puheeni teitä?"
"Ei, se ei ikävystytä, mutta se on tarpeetonta."
"Jokseenkin sama; mutta minun täytyy puhella. Siis: vartaloni on kaunis. Olen aika tavalla turhamainen, mutta sen suonee itse kateuskin minulle, osaan ratsastaa kuin husaari konsanaan, miekkailla kuin ranskalainen markiisi Ludvig 14:n vuosisadalla ja saavutan pistoolillani linnun lennosta. Te nauratte? Teette minulle väärin! Sopivassa tilaisuudessa koetan saada teitä vakuutetuksi väitteeni totuudesta. Käytökseni on, niinkuin näette, armolliseni, vähemmän jäykkä kuin…"
"Kuin häikäilemätön!"