Mutta Sofie täti ei ollut hienotunteinen, vaan sanoi hetikohta avonaisesti:
"Etkö sinä voi unhoittaa häntä?
"Ketä?" — kysyi Julia vavisten.
"Voi! … että sinä viitsit teeskennellä minun edessäni! Sinä petit häntä hädän hetkellä", sanoi Sofie täti lämpimästi.
Julia kääntyi pois. Samaa oli Jolla Blom sanonut ja samaa oli hän ajatellut monta kertaa itsekin yksinäisyydessä.
"Mutta voipihan kaikki vielä käydä hyvin", — arveli Sofie täti. —
"Voittehan te vielä tavata toisenne ja selittää asian."
"Ei koskaan, täti!" — Ja Julia pakeni huoneesensa.
"Kyllä, joko sinä itse tahi joku muu", — sanoi Sofie täti itsekseen.
Hänen elämänsä kokemus oli se, että rakkaus oli nuoruuteen kuuluvaa, eikä hän voinut sietää, että kaksi nuorta ihmistä katkeroittivat toistensa elämän, ainoastaan sillä, ettei toinen heistä tahtonut ensimäiseksi sanoa ystävällistä sanaa.
Gustaf Kröger itse oli myöskin menettänyt hyväntuulensa. Hän astui raskaasti rappuja puodin ja asuinhuoneiden välillä, eikä häntä enään huvittanut kenenkään muun seura kuin yliopettajan, jonka kansa heillä oli tapana pelata shakkia totilasin ääressä.