Mutta nämäkin illat olivat paljon muuttuneet. Kröger kuunteli haluttomasti yliopettajan kertomuksia kirjansa edistymisestä ja niin pian kun tämä mainitsi soppakeittolaitosta kansakouluja varten, käänsi Kröger puheen muualle ja alkoi hämmennellä totilasiansa.
Mutta eräänä iltana jotenkin myöhään, kun he lopetettuaan pelinsä, istuivat vielä lämpimiä totilasiaan tyhjentämässä, sanoi yliopettaja suoraan:
"Tämä ei käy laatuun, sinun täytyy kertoa minulle mikä sinua vaivaa, Kröger! Sinua painaa joku asia… Et koskaan enään puhu aikeistasi, rahastostasi."
"Rahastosta?" — sanoi Kröger epämääräisesti hymyillen; josta yliopettaja tuli siihen käsitykseen, että toti oli ollut liian väkevätä tänä iltana.
Mutta Kröger nousi ylös ja kulki ympäri huonetta ikäänkuin olisi hakenut jotakin huonekalujen takaa, kuunteli ovella ja katseli ikkunasta ulos pimeyteen; yliopettaja tuli yhä levottomammaksi.
"Niin, ei sitä koskaan tiedä missä hän on", sanoi Kröger. — "Hän saattaa piillä mahdottomimmissakin paikoissa."
"Kuka? — Ketä sinä tarkoitat?" — kysyi yliopettaja.
"Hän … talonpoikaispoika — verenimijä!" — huusi Kröger.
"Joutavia", sanoi toinen hymyillen, — "tuo mieshän on sinut aivan riivannut."
"Niin onkin. Katsos kuinka pitkälle hän on minut vienyt. Täällä kotonamme on hän aikaansaanut skandaalin, jota Julia ei koskaan tule unohtamaan"…