Mutta ennenkuin hän avasi oven, koetti hän peilin edessä rauhoittaa kasvojansa ja sanoi puoliääneen itsekseen:
"Arvasinhan sen ettei se seitsemää vuotta kestäisi!"
Anton Jessen seisoi ovella vaaleana ja liikutettuna. Hän heittäytyi sohvalle ja huusi epätoivoissaan.
"Tätä en voi kauvemmin kestää."
Törres ei tästä kummastunut, vaan katseli kylmästi vierastansa, tekemättä mitään kysymyksiä.
"Luotin sinuun niin varmasti" — sanoi Jessen luoden katseensa maahan.
Törres kohotti olkapäitään ja alkoi taas selailla papereitaan. Anton Jessen joutui ristiriitaisten tunteiden valtaan. Hänestä tuntui kuin olisi Törres ollut velvollinen auttamaan häntä, vaan ei tietänyt syytä siihen; hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään pantiksi eli varmuudeksi annettavaa, mutta sittenkin tuntui hänestä kuin hän voisi antaa jotain korvausta avusta, ei voinut sanoa mitä se oli. Vanhat ja uudet vihat kuohuivat hänessä, kun hän lakkaamatta katseli tuota suurta kookasta miestä lampun valossa, kirottujen papereiden keskessä.
"Etkö sinä tahdo auttaa meitä?" — kysyi hän äkkiä.
"Kyllä, jälestäpäin" — vastasi Törres levollisesti.
"Jälestäpäin! … jälestäpäin! … kiitos paljon!" mutisi Jessen hermostuneena kävellen edestakaisin huoneessa. Hän ajatteli häviötä, häpeää ja pientä rouvaansa, joka tiesi missä hän nyt oli ja mikä oli kysymyksessä, ja odotti nyt häntä vavistuksella kotiin.