Tietä myöten laskeutui alas isokasvuinen, tanakka talonpoikaispoika, tukka vaaleanpunanen ja naama kesakoissa. Hän kulki, kasvot, nuo isot ja untuvapartaiset kasvot käännettyinä luodetta kohti, merta kohti, kaupunkia kohti, ilta-auringon kultaista ruskoa kohti joka punotti kanervikossa ja veti pitkän juovan veden rajaan saakka, tulvi leveänä juovana alavalle länsi rannalle ja kimalteli kaitaisena juovana aina meren ulapalle, näköpiirin perille saakka.
Auringon kulta heloitti hänen vaaleansinisissä, myhäilevissä silmissään. Ja hänen mielensä se oli täynnä kultaa sekin. Hän ei muuta ajatellut, ei muuta nähnyt, hän vaan kulki niinkuin olisi jo porkannut polviaan myöten kullassa — kulki pohjoiseen päin, kaupunkiin, tuohon kaupunkiin, joka oli täynnä kulta kolikoita, kulta kolikoita ja tyttöjä!
Ja kuitenkaan ei Törres Snörtevold ollut nähnyt paljon oikeata kultaa eläessään; muutamia kullatuita kehyksiä pappilan salissa, siinä kaikki. Vaan eilen oli hän saanut kaksi oikeata kultarahaa eläinkauppiaalta, joka osteli sikoja englantilaisille.
Törres vei kultapalat yksikseen luhtiin, puristi niitä kourassaan, helisti niitä varovasti rautanaulaan, haisteli ja purasi hiukan toista laitaan; ja koko yön oli hänellä ne mukanaan vuoteella, hän pani poskensa alle taikka hieroi niitä vastakkain puoli horroksissa, kuullakseen olivatko ne siinä molemmat.
Seuraavana päivänä oli hän kuin uudesta syntynyt. Hän tahtoi hetipaikalla päästä kaupunkiin, ja yksin.
Hän joka aina puheli kaupungista, mutta ei koskaan uskaltanut tulla mukaan, kun muut menivät markkinoille; hän, joka aina oli säästänyt rahaa kaupunkimatkan varalle, mutta ei koskaan saanut tarpeeksi, hän oli nyt kerralla valmis, eikä pidättämisestä puhettakaan. Kaikki rahansa pistettyinä pienissä kääryissä sinne tänne vaatteihin ruumiin ympärille astui hän nyt alas tietä pitkin iltapäivän paistaessa ja läheni rantaa, josta toivoi pääsevänsä venheellä yli rautatieasemalle toisella puolen veden.
Matkalipun hinnan kaupunkiin tiesi hän; se oli suuri; mutta mahdotonta oli hänen tässä kiihkossaan lähteä kiertämäänkään ja kulkea puolitoista päivää jalkasin. Venhekyydin oli hän arvellut maksavan 25 äyriä. Mutta kun hän joutui niin pitkälle, että näki isot kivet veden rajassa, missä tiesi venheen olevan, pisti hänen päähänsä, ett'ei sen omistaja Anders ehkä olekaan saatavissa. Silloin voisi hän ottaa venheen ja soutaa itse itsensä toiselle puolelle; se ei tulisi mitään maksamaan, sillä tänne hän ei enää koskaan tule takaisin.
Kotona eivät olleet puhuneet juuri mitään Törresille, kun hän sanoi lähtevänsä. Hän oli aina yksin eikä suuresti muista välittänyt. Talo oli aina lapsia täynnä ja vaivaishoidon portaalla. Törres ei ollut vanhin poika, mutta teki työtä taloon ja hoiti omia asioitaan siinä sivussa.
Jo ihan nuoresta alkaen oli hänellä ollut tavaton onni sikakaupoissa. Aina saivat hänen sikansa enimmät porsaat ja jos niitä katosi metsiin, ei hänen porsaansa olleet koskaan kadonneiden joukossa. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen; hän kulki ja valitti, ett'ei tästä tule mitään. Ja vaikka hän olisi myynyt kuinka hyvään hintaan tahansa, ei kukaan voinut huomata, että hänellä oli rahoja. Hiljaa ja murjottaen oleskeli hän siellä missä muutkin ja kasvoi hitaasti.
Mutta kun hän nyt laskeutui alas viimeistä mäkeä kultaisen auringon kimaltaessa edessään veden pinnalla, tulvahti tuossa nuoressa talonpoikaispojassa ennen tuntematon voima. Hänellä ei ollut laukkua eikä matkasauvaa; mutta hänen piti saada jotakin käteensä ja niin otti hän kaksi pyöreätä kiveä tiepuolesta — toisen toiseen käteensä. Niitä iski hän vastakkain niin kovasti kuin voi ja lauleli: Kultia ja tyttöjä, ja tyttöjä ja kultia, — hän lauloi ääneensä ja löi tahtia jalalla. Vaikkei hän osannutkaan laulaa.