Hänestä oli niinkuin olisi hän musertanut jotain toista, samalla kuin hän itse kasvoi, kasvoi ohi kahdenkymmenen vuotensa, kasvoi niin suureksi, että hänen täytyi avata leveähampainen suunsa, — ikäänkuin nielläksensä oma ääretön himonsa.
Ja kun hän näki venheen kiven kupeella eikä yhtään ihmistä saapuvilla, pani hän hyppelemällä viimeisen matkan, nauraen ja riemuten, ja hyökkäsi venheen kimppuun sysätäkseen sen vesille.
Mutta hänen askeleensa irtonaisilla rantakivillä herättivät miehen kiven takana, josta pää pisti esille. Se oli Andersin pää, ja hän kysyi kiivaasti:
"Mitä sinä teet minun venheelläni?"
Törres'in sydänalassa pani pahasti ja pettyneenä irroitti hän kätensä venheen kokasta; mutta sanoi rauhallisesti, niinkuin oikeata asiaa:
"Voitko soutaa minut yli asemalle — Anders?"
"En"
"Vai niin? — mutta minä maksan!"
"Venhe on vuokrattu", vastasi Anders ja sylkäsi, kääntyen rauhallisesti pois ja piiloutuen kiven taa.
Sieltä kuului muitakin ääniä, ne nauroivat ja puhelivat kiven takana. Törres seisoi silmänräpäyksen hämillään ja kokosi ajatuksiaan. Ja hänen verensä olivat sellaisessa menon vauhdissa ja hänen koko mielensä oli niin täynnä kultaisia unelmia, että hän huusi ääneensä — tahallaan sitä varten, että kiven takana olijatkin kuulisivat: "Saat 50 äyriä kyydistä asemalle".