Mutta sieltä kiven suojasta kajahti tyynille vesille nauru, jonka vertaista Törres ei vielä eläissään ollut kuullut, sillä se oli kaupunkilais naurua — ärsyttävää, herrasmaista ja vapaata. Ja sieltä huudettiin: "Käy esiin! Käy esiin sinä viidenkymmenen äyrin mies! — hoi, missä se on se kultalintu?"
Pari iloista punertavaa naamaa pilkisti sieltä häntä nähdäkseen ja kun Törres vähän muuttautui, sai hän nähdä kolme kaupungin herraa, jotka kalastus kapineineen olivat asettuneet tuon suuren kiven suojaan. Heillä oli valkea liina keskellään nurmikolla ja pulloja oli kokonainen kehä yhdestä toiseen; siellä oli laseja täynnä punaista ja keltaista, voita lasi astioissa, hienoa kaupunkilais-leipää, avattuja läkki astioita, paperiin käärittyä kanan paistia, — Törres näki tuon kaikki yhdellä ainoalla silmäyksellä käsittämättä muuta kuin että se oli kaikki tuo äärettömän kallista, ja hän luuhistui kokoon mielen masennuksesta.
"Tule poika tänne! ja juo lasi janoosi!" huusi heistä vanhin joka oli paksu ja punapäinen.
Mutta Törres seisoi synkkänä ja vastasi vaan:
"Minun pitäisi päästä veden yli — minun."
"Mene sitten vaikka helvettiin", huusi tuo paksu ja tyhjensi itse lasinsa; "tiedä sinä, että venhe on nyt meidän".
"Olisiko siellä vielä sijaa?" kysyi heistä muuan.
"Onhan siellä aina sijaa", vastasi Anders.
"Ei, ei", huusi tuo lihava päättäväisesti, "me emme tahdo mukaan. Minä en siedä näitä lahosia venheitä — en ainakaan lastissa."
Ja niinkuin ei Törresiä olisi ollut koko maailmassa, alkoivat he syödä ja syödessään jutella kaikista niistä huonoista venheistä, joita oli pakotettu käyttämään vesillä ja virroilla ja joita aina piti soutaa, menipä sitten kalaan tai tahtoi päästä rannalta toiselle.