Törres peräytyi pysytellen niin, että kivi oli siinä hänen ja noiden toisten välillä, kunnes löysi syvennyksen rannassa, johon voi kokonaan piiloutua, kun laskeutui vatsalleen maahan. Tässä hän loikoi kiroillen ja hiekkaa raapien.
Ne olivat nuo nauraneet hänen suurelle tarjoukselleen ja pakoittaneet kiertämään maata myöten. Nyt hän ei enää ehtisi iltajunaan, hänen pitäisi yöpyä vieraihin paikkoihin ja kenties maksaa yösijasta; ja sitten ei hän enää ehtisi tänä iltana kaupunkiin — ei saisi nähdä tuota valaistua, ihmeellistä kaupunkia, johonka oli juoksujalassa rientänyt.
Jonkun ajan päästä nousivat miehet kiven takaa jaloilleen, täyteläisinä ja tyytyväisinä, sikarit ja piiput hampaissa höyryten, samalla kun Anders, joka oli ollut ennenkin herroja kyydissä, keräsi tähteet vakkaan ja vei ne venheesen. Kun he olivat päässeet vesille, nauraen ja meluten, ymmärsi Törres heidän puheestaan, että joku oli maininnut hänet; sillä se lihava, joka oli istuutunut perään, huusi: "me annamme Andersille yhden kruunun juomarahaa päästäksemme kultalinnusta, niin voittaa hän kuitenkin 50 äyriä".
Venhe lähti soutamaan pois ja nuo kolme herraa laittoivat siimansa reilaan, uistellakseen yli mentäessä. Törres jäi yksin rannalle ja katseli heidän jälkeensä kiukusta hehkuvin silmin.
Sitten hiipi hän kiven luo, jonka juurella oli muutamia korkkeja ja voihin tahratuita papereita. Hän pui nyrkkiä poistuvalle venheelle ja joutui hillitsemättömään raivoon ajatellessaan noita ihmisiä — varsinkin tuota paksua. Hän syöksi olkapäänsä kiven kylkeen, painoi sitä ja pinnisti maasta jaloillaan. Mutta tuo liikahtamaton möhkäle jäähdytti hänet. Kiukun kohtaus meni ohitse ja hän katseli venheen jälkeen, joka nyt oli liukunut vastaisen maan mustaan varjoon; samalla hän vannoi sydämmessään, että tätä ei tulla unohtamaan.
Sitten lähti hän kärsivällisesti kiertämään rantaa; olihan oikeastaan 50 äyriä säästetty; kun nyt vaan saisi yösijan halvalla.
Mutta nyt ei ollut enää kultaa auringossa eikä mitään typeriä haaveita Törresin päässä. Hän tunnusteli kaikkia rahakääröjään, luki ne ja laski yhteen; tähän saakka ei ollut vielä mennyt äyriäkään.
II.
Se kaupunki, mihin hän tuli seuraavana aamuna, oli niin suuri, että Törres jäi seisomaan sanatonna ja huumautuneena, astuessaan ulos asemahuoneesta.
Sellaista korkeiden ja kalliiden huoneiden paljoutta ei hän ollut osannut aavistaakaan, vaikka olikin kuullut niistä puhuttavan ja niitä mielessään kuvitellut.