Koulussa ja papin edessä oli Törres ollut keskinkertaisia. Hän kyllä oppi pian, kun vaan tahtoi. Mutta suurin osa siitä, mitä hänelle opetettiin, huvitti häntä vaan puoleksi, sillä hän ei ollut koskaan varma, oliko se totta vai valetta. Ja jos se ei ollut totta, niin ei kukaan saisi petetyksi häntä uskomaan, että on käärmeitä, jotka puhuvat, tai lehmiä, jotka syövät toisiaan.
Yhden ainoan kertomuksen raamatun historiasta osasi hän; mutta sen osasikin hän alusta loppuun; ja se oli kertomus Jaakopista, joka teki niin paljon viekkautta eläessään ja pääsi patriarkaksi taivaasen.
Kristillinen kouluopetus oli suojellut Törres Snörtevoldin lapsuutta ja nuoruutta kaikista muista juttukirjoista kuin raamatunhistoriasta. Hän yhtävähän kuin toverinsakaan eivät koskaan saaneet maallisia uroita haaveksittavikseen sellaisia kuin Robinson ja Tordenskiöld; muuan pojista, joka oli opettajan suosikki, alkoi ihailla Jooseppia, joka pääsi niin suureen suosioon Faaraon tykönä; voimakkaat pojat sitävastoin purivat tupakkia ja ajattelivat Simsonia; mutta Jaakoppi! — hän oli oikea esikuva, hän, joka ymmärsi sekä elukoita että ihmisiä.
Ja kaikki onnistui hänelle ja kaikki oli hänelle luvallista, ja ei koskaan Jumala tehnyt Jaakopille mitään pahaa paitse silloin kuin lamautti hänen jalkansa. Mutta sitä ei ollut Törres koskaan oikein ymmärtänyt, sentähden hän ei siitä välittänyt; siinä oli jotain epäselvää tuossa unessa ja noissa portaissa. Tuon paikan hän mieluummin sivuutti, kun luki Jaakopista ja säilytti siitä vaan sen kuvan, että ilmassa seisoivat pitkät portaat pystyssä — ilman mitään turvaa ja siitä putosi Jaakoppi alas ja taittoi jalkansa, joka oli Törresin mielestä hyvinkin luonnollista, kun portaat olivat irrallaan ja kun ne jo ennestäänkin olivat täynnä enkeleitä, jotka kiipeilivät siinä edes ja takaisin.
Mutta muuten ihaili hän rajattomasti Iisakin poikaa. Kuinka hän petti tyhmän Esaun mieliruualla, sitä oli Törres monta kertaa ajatellut, kun hän viekoitteli pikkuveljiltään mitä heillä sattui olemaan.
Ja että hän oli uskaltanut mennä vanhan Iisakin luo, joka oli oikea patriarkka, ja sillä tavalla vetää häntä nenästä!
Rebekkahan tosin oli auttanut häntä. Mutta Jaakoppi itse keksi mainita Jumalan nimen, silloinkuin tuli oikea tiukka eteen. Kun vanhus alkoi epäilemään ja kummastelemaan, että mies oli niin pian joutunut metsältä takaisin, niin vastasi Jaakoppi hetikohta, että Jumala oli lähettänyt otuksen hänen tiellensä!
Niin, siitä oli Törres monta kertaa sydämmessään iloinnut.
Ja sitten se Esau! — tuo suuri karvanen tyhmeliini — kun hän tuli ruokineen! Aatteles, miltä mahtoi tuntua Jaakopista, kun näki hänen hikoilevan ja puuhaavan saadakseen oikein makeata keittoa ukolle, joka jo oli syönyt mahansa täyteen — bää! siinä se sitten seisoi ruokineen!
Törres nauroi niin että sisukset hyppi, kun ajatteli tätä ilveilyä.