"Kauppa kyllä menee, sillä se on vanha; mutta te olette nuori, rouva!"
"Se vika paranee vuosi vuodelta."
"Ei se näy niinkään paranevan!" sanoi Kröger ja ruopi korvallistaan — "kun ei vaan tuo Jessen olisi sellainen —"
"Ei, ei — antakaa minun nyt olla rauhassa", pyysi rouva ja punastui korviaan myöten.
"Niin, mutta luvatkaa minulle ainakin se, että kysytte neuvoa ensiksi minulta."
"Ainahan minä kysyn teiltä neuvoa", sanoi hän hymyillen.
"Niin, luvatkaa minulle se", uudisti Kröger mennessään kotiinsa — hyvin miettiväisen näköisenä.
— Ei Törres Voldkaan puolestaan voinut sietää tuota paksua miestä, — ja se vastenmielisyys oli hänellä kuin verissä. Joka kerta kuin Gustaf Kröger kulki puodin kautta, kuohahti Törres: kun olisi voinut jotenkin kostaa?
Mutta hän tunsi hetipaikalla, että oli aivan toisellainen aukko, joka eroitti hänet tästä miehestä, kuin se — nyt jo pian täyttymäisillään oleva aukko, joka oli hänen itsensä ja neiti Thorsenin — jopa hänen ja herra Jesseninkin välillä.
Samoinkuin oli eroitus vanhain talonpoikaissukujen ja tavallisten mäkitupalaisten, samoin oli kaupunkilaisten välillä aukkoja, jotka hän vasta vähitellen huomasi ja jotka eivät perustuneet ainoastaan rikkauteen, mutta myöskin tuohon salaperäiseen, jota herra Jessen kutsui sivistykseksi. Ja Törresille selvisi sekin, että kun herra Jessen puhui sivistyksestä, niin oli se jotain, jota ei hänellä itsellään aivan ollut; se oli kai tuota kirjoista saatua oppia.