Hän seisahtui konttoorin ovelle — aivan huumautuneena. Ensimmäinen tunne, joka hänet valtasi, oli huoli kaikista noista tavaroista, jotka olivat hänen ja jotka piti saada myydyiksi ja maksetuiksi.
"Mutta Herra Jumala tätä saippuan paljoutta!" huudahti hän ja seisattui korkean kirjavan saippuatornin eteen, jonka Törres oli rakentanut keskelle tiskiä; "meillä on aivan liika paljon saippuata!"
Törres näytti hänelle hymyillen, että torni oli ontto.
"Mutta varastossa!" — sanoi rouva.
"Ei ole enempää kuin tämä", nauroi Törres.
"Te olette panneet kaikki esille?" — hän ei ollut koskaan voinut ajatella, että esillä pidettäisiin muuta kuin pikkunen näyte; "mutta käykö tämä päinsä?"
Törres otti — yhäkin hymyillen — suuren paperirasian hyllyltä, jossa oli koko rivi samanlaisia rasioita, avasi sen ja näytti rouvalle, että se oli aivan tyhjä.
"Katsokaa — rouva! Ihmisiin on saatava se luulo, että Cornelius Knudsenin puoti on niin täpösen täynnä kaiken maailman mainioita tavaroita, että ne ihan vuotavat yli omaa yltäkylläisyyttään."
Päivä alkoi ja rouva jäi puotiin. Häntä huvitti nähdä noita hämmästyneitä kasvoja ja kuulla mitä ihmiset sanoivat, kun tulivat sisään ja saivat nähdä muutoksen. Kaikki luulivat, että puotia oli isonnettu, kun siinä katosta lattiaan oli vaan silmään pistäviä värejä ja valkeita vaatteita.
Ja tuo uusi näytteille pano ikkunoissa, jonka Törres oli keksinyt, veti väkeä puotiin; niitä lisäytyi vaan päivän kuluessa; mutta vasta iltapäivällä, kun kaasu oli sytytetty, näyttäytyi puoti uutuutensa koko komeudessa.