"Niin, se oli hullusti — herra Jessen! minä myönnän, että minun olisi pitänyt puhua teidän kanssanne, ennenkun minä —"
"Ei — se ei ole kaikista pahinta — rouva! mutta" —
— "Mutta" — jatkoi rouva — "minä en itsekään aavistanut, että muutos —"
"En minä nyt puhu muutoksesta, minä tahtoisin puhua —-" sanoi hän synkästi.
"Mutta minun täytyy kuitenkin myöntää", sanoi taas rouva, "että se tähän saakka näkyy menevän" —
"Minä olen puhunut paljon äitini kanssa — viime aikoina — tulevaisuudestani —"
Rouva Knudsen koetti vielä torjua sitä, jonka hän tunsi olevan tulossa; mutta toisen sisällinen mielen kuohu tulvasi nyt yli reunojensa. Herra Jessen unohti arkuutensa tuntiessaan ainoastaan sen, että kaikki riippui nyt vaan tästä hetkestä ja että hänen täytyi voittaa. Ja kun nyt kaikki asianhaarat pakoittivat saavuttamaan häntä, kuvasi hän vapisevalla kiihkolla, kuinka kaikki hänen unelmansa aina olivat harhailleet rouvan ympärillään, kuinka hän rakasti häntä, ja kuinka hänen vanha äitinsä siunaisi sitä päivää, jolloin hän tällä tavalla tekisi hänen poikansa onnelliseksi.
Rouva Knudsen oli monta kertaa ajatellut, kuinka hänen kävisi, jos hän vielä tapaisi miehen, joka huumaisi hänet rakkautensa koko kiihkolla; mutta vaikka tämän sanoissa olikin intohimoa, tunsi rouva kuitenkin — melkein omaksi ihmeekseen, että hän yhä enemmin kylmeni kuta enemmän toinen puhui.
Loukattu itserakkaus ja hiukan sairas mielensä antoivat herra Jessenin sanoille väärän soinnun; se oli kovaa kuohua, se oli palavaa rukousta; mutta se ei ollut tuo rakastunut mies, — jonka rouva Knudsen huomasi melkein mieliharmikseen.
Hän nousi pulpettinsa äärestä, meni sisähuoneen ovelle ja sanoi kuivasti ja arvokkaasti: