"Herra Jessen! minä kiellän teitä puhumasta minulle tällä tavalla — muuten täytyy meidän erota."
"Hyvä!" huudahti tämä yhtäkkiä jonkunlaisella naurulla, "erotaan sitten heti, — jos te sallitte."
"Olkaamme nyt järkeviä — herra Jessen!"
Mutta nyt oli Jessen yhtäkkiä muuttunut tuoksi hemmotelluksi lapseksi, joka kuolemakseenkin tahtoo ajaa kaikki äärimmäiseen huippuunsa; hän tahtoo olla tuo hyljätty ja pilkattu; hän tahtoo sälyttää selkäänsä kaikki — kuta enempi sen parempi; kerran koittaa kai sekin päivä, jolloin huomataan, mihin Anton Jessenkin kelpaa!
Ja samassa syöksyi hän ulos konttoorista, läpi puodin, tervehtimättä ja hyvästiä sanomatta, äidin luo, saamaan lohdutusta suruunsa. —
— Muutaman ajan kuluttua istui pankinjohtaja Christensen johtokunnan peremmässä huoneessa ja hieroi isoa paksua nenäänsä odottaessaan erästä, jota hän oli lähettänyt kutsumaan luokseen.
Kun nyt Törres tuli sisään, katsoi Christensen häntä kätensä alta ja merkitsi mieleensä, että tuo nuori mies oli kalpea ja hänen katseensa epävarma. Sitten osoitti hän Törresille paikan lähellä omaa nojatuoliaan; mutta Törres istuutui vähän pelonalaisesti hymyillen ovensuutuolin äärimmäiselle huipulle.
"Olen usein nähnyt teidän käyvän pankissa — herra Törres Vold! varsinkin viime aikoina —"
"Niin, meillähän on useita papereita täällä kulkemassa —"
"Minä en nyt puhu Cornelius Knudsenin papereista", keskeytti pankinjohtaja kuivasti, "olen seurannut teidän omia sisäänpanojanne suurella mielihyvällä."