"Ne ovat — herra pankinjohtaja! — ne ovat kovin vähäpätöisiä", vastasi Törres ja vääntelihe tuolillaan.
"Jaa, ei ne ole niinkään vähäisiä summia, joita kauttanne on pantu pankkiin viimeisten —"
"Mutta ne eivät ole minun rahojani", alkoi Törres innokkaasti ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— "Viimeisten kuukausien kuluessa", jatkoi pankinjohtaja rauhallisesti.
"Mutta ne eivät ole minun rahojani — herra pankinjohtaja!" huudahti
Törres, "minä olen vaan muiden asiamies" —
"Tietysti ne eivät ole teidän rahojanne — kaikki", sanoi Christensen, ikäänkuin olisi hän kummastellut tuota intoa, "minähän kyllä ymmärrän, että nuori mies teidän asemassanne ei ole voinut koota niin paljoa, vaikka hän olisi kuinkakin — hm! — kuinkakin säästäväinen."
Taas hieroi hän nenäänsä, samalla kuin salaa tarkasteli Törresiä kätensä alta.
Törresin sisuksissa nytkähti; tuo mies tietää kaikki ja minä olen kokonaan hänen vallassaan.
Oli näet käynyt siten, että hän sittenkun oli tullut ensimmäiseksi mieheksi puodissa, oli pääomaansa kartuttaakseen sijoittanut koko joukon pikkusummia Christensenin pankkiin ja keksityille nimille. Hän valitsi kernaimmin kotipaikkansa Snörtevoldin läheiset talot ja laittoi omasta päästään etunimiä, joita siellä ei löytynyt. Siten oli hänellä jo monet vastakirjat pankissa, vaikka hänen omaa nimeään ei näkynyt missään.
Mutta pankinjohtajan nenä oli kyllä jo haistanut, mistä laatikosta ne nuo rahat tulivat, se selvisi Törresille samassa, — hän istui tuolin äärimmäisellä huipulla — valmiina juoksemaan tiehensä tai heittäytymään maahan ja pyytämään armoa, — hän ei itsekään tiennyt mitä tekisi.