Mutta sen hän kernaasti tahtoi, että kaikki kävisi hienosti. Hän ei rakastanut tänä iltana kuulla ystävänsä yliopettajan huomautuksia. Eikä hän myöskään ollut huomaavinaan noita kauheita paikkakunnan synnynnäisiä nuorukaisia, joita täytyi kutsua mukaan saadakseen tanssia käymään. Kun hän ensi kerran huomasi Törres Voldin, jota hän ei ollut saanut pois jätetyksi, kääntyi hän hänestä inholla pois; mutta tällä kertaa harmitti häntä oikeastaan se, että tuo vastenmielinen mies ei näyttänyt pahemmalta kuin näytti.
Sittenkun hän juhlallisella poloneesilla tuomarin rouvan kanssa oli alkanut tanssin, ei Kröger enää juuri näyttäytynyt tanssisalissa; se asia kulki itsestään, kunhan vaan ei soitto lakannut janon tähden tai liiasta juomisesta, — tasapainon pito tässä se oli yksi hänen tehtäviään.
Hän käyskenteli yhtä mittaa ympäri ollen apuna kaikkialla, alkoi kyökistä, jossa hän joi portviinissä vanhan hehkuvan kyökkipiian maljan, joka yhtämittaa vakuutti hänelle, että herra oli ainoa koko kaupungissa ymmärtämään oikeita ruokia. Senjälkeen teki hän kierroksen kaikissa huoneissa — kaikkialla huomaten loppuun palaneet kynttilät ja tyhjät pullot; milloin lähetti hän palvelijan kellariin, milloin maistoi jonkun kanssa, joka hänen mielestään kaipasi kehoitusta, taikka kohotti hän lasinsa kortinpelaajain yhteiseksi maljaksi, jotka nousivat seisaalleen ja maistoivat totiaan.
Niin kuluivat pidot kuin voideltuina ja niin niiden Gustaf Krögerin mielestä piti kuluakin, että nuo ihmiset, murjottivatpahan kuinka murjottivatkin jokapäiväisessä elämässään, edes kerran vuodessa heräisivät huvittelemaan sydämmensä pohjasta ja hyvällä omalla tunnolla.
Mutta samalla oli hän hyvin tarkka siinä, ett'ei ilo menisi liika pitkälle. Hänen juhlatuulensa meni samassa pilalle, jos tapahtui jotain hullua, — jos esimerkiksi joku nuori mies rohkaistuna isännän vieraanvaraisuudesta tuli juoneeksi liika paljon ja alkoi meluta tai tehdä skandaalia tanssisalissa; silloin oli Kröger ihan onneton kunnes häiritsijä saattiin pois. Hän ei sietänyt sitä, että hänen untaan häirittiin, tuota unta, että tässä oli valittu seura varmoja, sivistyneitä ihmisiä, jotka osasivat huvitella perin pohjin — mutta maltillisesti.
— Viime aikain menestys oli antanut Törres Voldille rohkeutta ja itseluottamusta, jota hyvin olisi voinut luulla varmuudeksikin. Ei hän kuitenkaan läheskään tuntenut itseään sisällisesti varmaksi, kun hän muutamien muiden puotilaisten seurassa tuli näihin vanhoihin saleihin, joista kaupungissa niin suurella kunnioituksella puhuttiin.
Hän ei uskaltanut mennä tanssisaliin, mutta asettui erääsen sisähuoneista, jossa hän — yhdessä useiden muiden nuorempien ja yhtä rohkeiden herrain kanssa rohkasi sieluaan kaikenlaisilla juomatavaroilla.
Mutta juuri kun hän seisoi sikari suussa piirin keskessä ja puheli kaupungin pankkiliikkeestä sellaisen miehen varmuudella, jolla jo on jotain ja jota suuret jo ovat ottaneet suosiakseen — näkyi hänen edessään yhtäkkiä savupilven läpi: rouva Steiner — rinta ja olkapäät paljaina, hehkuvan valkoisena, posket tanssista punoittaen ja kiiluvin silmin.
Hänellä oli sileä liivi valkoisesta atlasvaatteesta, vaalean punaiset ruusut olkapäillä ja korallikäädyt kaulassa; helmat olivat hyvin lyhyet ja reunustetut samanlaisista ruusuista tehdyillä kukkaiskimpuilla, kengät olivat silkistä, kannat korkeat ja punaiset. Hän oli pukeutunut erään sevresporsliinista tehdyn paimentytön mukaan, jonka oli löytänyt Julian kammarista. Mutta hän oli pistänyt ruusun oksan tukkaan paimenhatun sijasta.
"Kas tuolla seisoo tuo pitkä ihminen ja savuaa kuin lamppu", huusi rouva Steiner ja ajoi pois savua esiliinallaan; "Eikö teillä ole vähääkään omaatuntoa? — Franseesi alkaa!"