Törres käyskenteli merkillisessä sisällisessä liikutuksessa ja mielen kuohussa, haluten kiihkeästi ryhtyä johonkin. Ei koskaan ollut hän ennen huomannut kuinka kaunis Julia voi olla. Tuo pieni pää oli niin hienosti pitkän kaulan päässä, hänen kaulansa ja olkapäänsä olivat paljaat, mutta kaulusta oli reunustettu kalliilla pitseillä, jotka hänen isänsä oli tuonut ulkomaalta, mutta joita hän ei koskaan saanut vaimoaan käyttämään.
Sen lisäksi punotti hän tanssista ja oli iloinen, ajattelematta nyt ollenkaan noita happamia ja piikkisiä — joita oli sekä täällä nurkissa että ulkona kaupungissa.
Ainoastaan ensimmäisen franseesin aikana oli Julia ollut hiukan pahalla tuulella. Sillä ensiksi oli hänen kavaljeerinsa luutnantti Filtveld koko ajan puhunut hänelle toivottomasta rakkaudestaan rouva Steineriin. Ja sitten oli hän tanssin kuluessa pitänyt silmällä vastapäätä seisovaa paria. Oli hävytöntä — Julian mielestä — että hänen ystävättärensä tuolla tavalla keikaili herra Voldin edessä, kun hän kuitenkin vaan piti häntä narrinaan; siihen oli tämä todellakin toki liika hyvä.
Täti Sofia oli vähäksi aikaa vapautunut monista puuhistaan ja pistäytyi tanssisaliin katsoakseen nuorisoa: ja hän oli tuntijan silmällä selittänyt, että herra Vold on ainoa mies koko salissa. Julia ei ollut aivan samaa mieltä; mutta ei hän ainakaan ollut mikään pilkan esine. Kun heidän tanssinsa tulisi, olisi hän ihan varmaan suora ja ystävällinen hänelle; kenties myöskin varoittaisi häntä vähäsen Lullista.
Franseesin jälkeen ei Törres aikonut tanssia ennen kuin tulisi Julian valssi. Hän teki sentähden vaan lyhyen kierroksen pankinjohtaja Christensenin tyttären kanssa, joka kankeana ja happamena antoi pyörittää itseään, tietäen, hän itse yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että tämä tanssi oli kaikkien nuorukaisten tanssittava, jos he kerran tahtoivat kuulua kaupungin "nuorien voimien" joukkoon.
Sen jälkeen kiiruhti hän herrain puolelle — ajatellen vaan itseään ja onneaan — tuota onneaan, joka hänellä jo mielestään oli kädessään. Olihan rouva Steiner ihan selvästi viitannut, että Julia vaan odottaa rohkeaa askelta. Sitä ei tarvitse kauan odottaa — ja sitten! sitten olisi hän yhdellä hypyllä ohjaksissa!
Eräässä sohvassa istui herra Jessen ja tekeytyi taloon kuuluvaksi. Törres oli nyt niin korkealla yläilmoissa, että hän huusi hänelle sivumennen:
"No, Jessen! etkö sinä tanssi?"
Tuo hävyttömyys ei ehtinyt kohota päähän; sillä yliopettaja Hamre, joka koko illan oli huvitellut tutkimalla nuoria miehiä, istuutui viereen ja alkoi puhella.
Tuota pikaa oli herra Jessen uskonut ystävälliselle vanhalle herralle, että hän oli kyllästynyt kaikkeen, — varsinkin oli elämä opettanut häntä äärettömästi halveksimaan naista. Tuo oli vanhan herran mielestä niin peräti luonnollista, vaikkakin surullista. Hän sanoi ottavansa osaa ja lausui sen toivomuksen, että aika ehkä voisi parantaa; mutta herra Jessen vastasi uupuneella katseella, että kaikki toivo oli kuollut. Kun tätä puhelua oli kestänyt hetken aikaa, sanoi yliopettaja yhtäkkiä: