"Teidän tyttärenne suostumus minulla jo melkein on!"
"Tietysti, tietysti", sanoi Kröger ja koetti päästä niin pian kuin mahdollista tuon humalaisen miehen ohitse.
"Ei, ei, elkää menkö! Nyt teidän täytyy kuunnella minua!" sanoi Törres terävästi ja piti häntä kiinni nutun liepeestä: "minä olen melkein kihloissa teidän tyttärenne Julian kanssa."
Gustaf Kröger vaan murahti jotain ja tuijotti peloissaan tuohon mieheen. Valo ovesta sattui suoraan Törresin kasvoihin. Ne eivät olleet humalaisen miehen kasvot nuo; niissä oli sellainen kiinteä lujuus, sellainen järkähtämättömän tahdon ilmaus, että tuo miesparka ei osannut muuta kuin riuhtaista itsensä irti ja juosta, juosta ulos huutaen: "Julia! — missä on Julia!" — kortinlyöjäin suureksi kummastukseksi.
Ja seuraavassa huoneessa tapasi hän tyttärensä rouva Steinerin ja useiden muiden seurassa.
"Tuolla on isä! — me tulemme lähetystönä pyytämään sinua tanssimaan kotiljongia, — mutta isä! mikä sinua vaivaa?"
Hän ei voinut vastata, mutta tarttui häntä kalvoseen ja veti mukanaan. Törres Vold seisoi konttorin avonaisessa ovessa; hänen vaalea päänsä ja hänen kasvonsa, jotka olivat nyt vieläkin vaaleammat, ja tuo suuri valkea avorinta näkyivät tavallista selvemmin pimeää huonetta vastaan hänen takanaan. Kaikkien silmät olivat häneen päin kääntyneet, samassa kun Kröger hengästyneenä huusi: "Vastaa — Julia! onko totta että olet kihloissa tämän — tämän —"
"Ei! mutta isä! —" huusi Julia sävähtäen tulipunaiseksi.
"Oletko vai et?" hän oli aivan raivoissaan.
"En, en! tässä on erehdys! Miksi teit tämän — isä!" Julia heittäytyi hänen rintaansa vasten ja purskahti itkuun.