Nuori Vold oli herkkäuskoinen kansan lapsi, jota nuo hienoiset olivat hävyttömästi kohdelleet Se päivä voipi piankin valjeta — ja oli semmoista nähty ennenkin — jolloin neiti Kröger mielelläänkin ottaisi vastaan tällaisen kosijan.
Pankinjohtaja Christensen hieroi nenäänsä — niinkuin taputetaan hyvää metsäkoiraa ja ehdotti pankin osakkaiden kokouksessa että herra T. Vold valittaisiin johtokuntaan. Ehdotukseen suostuttiin melkein yksimielisesti.
Tämä vaali hämmästytti Törresiä äärettömästi. Noiden pitojen jälkeen oli hän tuskin uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin. Hän oli hetikohta muuttanut rouva Knudsenin luota erääsen lähitaloon. Mutta koko päivän teki hän työtä tämän liikkeessä uutterammin kuin koskaan ennen. Niin paljo kuin mahdollista karttoi hän kuitenkin seisomasta tiskin ääressä — varsinkin pelkäsi hän naisia.
Simon Varhoug'in täytyi taas valittaa ystävälleen Halvor Röidevaagille, ettei ollut rauhaa talossa. Sillä nuori Vold täytti kaikki huoneet sellaisilla kaiken maailman tavaroilla, jotka tulivat ja menivät, että siitä saattoi tulla ihan hulluksi.
Törres itse, kuinka hän vähitellen taas alkoi sulaa siihen kaavaan, josta hän oli pudonnut pois rangaistukseksi ylpeydestään ja itserakkaudestaan. Tuo kiusallinen tunne että hänessä oli kaksi henkilöä, hävisi, ja hän sai taas takaisin synnynnäisen ja juurtuneen luottamuksensa rahoihin, — ainoastaan nehän ne kuitenkin jotain merkitsivät. Mutta niitä pitäisi olla paljon, paljon enemmän kuin niitä hänellä oli, ennenkun voisi yrittää aukon yli!
Mutta ensimmäisen lankeemuksensa jälkeen järjesti hän kulkunsa toisella tavalla. Nopeasti, vielä nopeammin kuin tähän saakka oli kuljettava, mutta pimeässä. Tosin ei hän uskonut enää, että hän koskaan voisi päästä kotiutumaan iloisten ja varmojen ihmisten joukossa; mutta niin korkealle hän nyt ehkä kuitenkin voisi kiivetä että niiltä loppuisi tanssiminen noilta, yhdeltä niinkuin toiseltakin. Ja silloin tahtoisi Törres Vold itse alkaa omat tanssiaisensa, — ja uskaltaisikohan kukaan silloin nauraa?
Mutta rahaa siihen tarvittaisiin, paljo enemmän rahaa, ja Törres keräili ja kätki. Kotona uudessa asunnossaan otti hän vastaan lainan hakijoita taikka niiden asiamiehiä ruokatunneilla ja illalla myöhään. Sunnuntai oli kuitenkin hänen paras liikepäivänsä. Hänen huoneensa muuttui oikeaksi konttooriksi; hän uskalsi jo ostaa tulenpitävän kaapinkin ja alkoi kerätä osakkeita ja pieniä laivan osuuksia, oli yleisesti tunnettu asia, että Törres Voldilla oli rahoja — se oli käsittämätöntä, mutta totta se oli.
Rouva Knudsenilla ei ollut mitään valittamista. Tuo tasainen järjestetty tapa, millä Törres aina otti osansa, ei näkynyt missään. Sitäpaitse syntyi lisääntyneestä menekistä, joka oli hänen ansionsa, enemmän liikettä ja suurempia tuloja. Nyt olivat kirjatkin hänen hallussaan; ei mikään silmä voinut keksiä sitä, mitä hän tahtoi peittää.
"Mutta emmekö me nyt", kysyi rouva eräänä päivänä, "voisi koettaa tulla toimeen ilman kaikkia noita vekseleitä?"
"Ne ovat kauppavekseleitä, rouva!" vastasi Törres tuolla pankkimiehen äänellä, jota hän aina käytti silloin kuin tahtoi sanoa rouvalle, ett'ei hän oikein ymmärrä näitä asioita; ja rouvasta tuntui kuin ei hän koskaan voisi tunkea noihin miesväen salaisimpiin vehkeihin.