"Tuo perhanan Rostockilainen!" oli hänen tapana sanoa lopuksi. Sillä hän tarkoitti sitä Rostockin laivaa, joka oli purjehtinut hänen päällensä Volderaassa; sillä se oli hänen järkähtämätön uskonsa että jos hän, Randulf, olisi ollut kotona, Jaakko Worsea ei koskaan olisi saatu pauloihin.
Kello seitsemän aikana he palasivat Randulfin pieneen taloon oivallisella tuulella ja nälkäisinä kuin sudet. Syötyänsä aika tavalla — Worsella ei ollut pitkään aikaan ollut niin oivaa ruokahalua — saivat he höyryävät toddylasit pöydälle avonaisen ikkunan eteen; ja sininen savu heidän piipuistaan tuli milloin toisen, milloin toisen suusta, ikäänkuin kaksi rekattia olisi toisiansa kanunanlaukauksilla tervehtinyt.
Poltettuansa kauan ääneti, sanoi Worse: "Meri voi olla kaunis tämmöisenä kesäiltana — maljasi!"
"Meri on aina kaunis, Jaakko! maljasi!"
"No niin, niin kauan kuin nuoria ollaan."
"Nuoria! Sinä et ole kuin kolme vuotta minua vanhempi, eikä Tuomas Randulf vielä kymmeneen vuoteen aio ryömiä maalle, siinä vakuutuksessa voit hirteen mennä."
"Toista on sinun laitasi, näetkös, minussa kun on tämä sisällinen tauti, sinä tiedät —"
"Lörpötyksiä!" vastasi Randulf, "ei minulla ole juuri paljon tolkkua maksasta, keuhkoista, suolista, sisuksista, pernasta ja muusta romusta, mitä sanotaan meillä olevan vatsassa, mutta sen minä tiedän että se, joka on meren oma, kituu sairaana maalla; aivan niinkuin talonpoika oksentaa kuin kissa kun hän laivaan joutuu. Sepä on totuus vakaa ja järkähtämätön."
Jaakko Worse ei voinut väittää tätä puhetta vastaan; hän murisi vaan hiukan ja hieroi vatsaansa.
"Oletko koettanut Riga-balsamia?" kysyi Randulf.