"Tietysti", virkkoi Randulf.
"Vaan meidän tästä kiistellessä tulee ukko Bencke itse ulos konttoriin, ja tanskalainen hänelle selittämään mikä oli asia. Ja ukko kävi helkkarin vihaiseksi, ymmärräthän, ja rupesi sitten haukkumaan ja kiroilemaan saksaksi, niin paljon kuin jaksoi. Mutta nyt minäkin suutuin ja käännyin hänen puoleensa ja sanoin hänelle saksaksi, ymmärrätkös; juuri näin minä sanoin hänelle: 'Bin Bencke bös, bin Worse ock bös!' ja huomattuansa että ymmärsin saksaa ei hän uskaltanut hiiskua sanaakaan; hän kääntyi vaan ja korjasi luunsa konttorista. Vaan se, joka sai toiset konossementit, olin minä!"
"Silloinpa olit reipas, Jaakko!" huudahti Randulf; oli kauan aikaa siitä kun hän oli tuon jutun kuullut.
He joivat menneitten päivien muistoksi ja vaipuivat mietteisin kumpikin kohdaltansa. Molempien kasvot punoittivat ja Worse näytti tavattoman terveeltä ja reippaalta sinä iltana. Kellahtavat kasvot olivat kadonneet, mutta myrsky-aallot korvien edessä olivat valkoiset kuin hyrsky.
Viimein Jaakko Worse sanoi: "Nähdessäni tuommoisen suuren pöydän kuin sinulla on tuossa sohvan edessä, en voi käsittää että pöytä taisi haleta, niinkuin taannoin Königsbergissä, sinä muistat".
"No mutta, Jaakko, tanssimmehan pöytää vasten täyttä vauhtia."
"Niin, täyttä vauhtia se oli", nauroi Worse.
"Ja juuri Sankt Antonius, kuinka sitten juoksimme!" huusi Randulf ja nauroi että tärisi.
"Ja niin pilkkosen pimeä silloin oli, että meidän oli vaikea löytää laivaa. Mitähän tuo pöytä lienee maksanut?"
"Sanoppas muuta, Jaakko: minä en koskaan ole käynyt siinä talossa sittemmin."