"Enkä minäkään."
He muistelivat toista juttua toisen perästä nuoruutensa ajoilta; kertoivat niitä vaan puoleksi muutamilla viittauksilla, sillä he osasivat ne kaikki ulkoa molemmat.
"Mitäs sanot, pannaanko pikku pisara lisäksi, Jaakko?"
"Se saa olla sangen pikkunen, se."
"Tavallinen vuoteen-lämmittäjä", arveli isäntä ja meni noutamaan lämmintä vettä.
Kello ei ollut yli kymmenen, ja Worsella oli lupa jäädä yhteentoista asti; hänellä oli sentähden hyvä omatunto, ja sitä myöten kuin Randulfin vanha Jamaika-rommi lämmitti hänen päätänsä, unhotti hän sekä sisälliset tautinsa että huolet sielustansa.
Juodessaan kolmatta lasia Randulf esitti, että he puhuisivat Englannin kieltä, jota puhuivatkin hyvin vakaasti — tavallansa.
Sammuva hohde pohjoistuulen pilvessä, jonka taakse aurinko oli laskeutunut, teki ystävien kasvot vielä punaisemmiksi, heidän istuessaan avonaisen ikkunan ääressä Englannin kieltä puhumassa.
Vuono oli tyyni kuin peili; äärimmäiset niemet ja saaret kohosivat korkealle veden pinnasta; lähempänä kaupunkia suuremmilla saarilla ja vuoristossa nuoriso sytytti kokkoja. Savu nousi suoraan ylös ilmaan ja valkeat hohtivat vaaleasti valoisassa kesä-yössä.
Veneitä, joissa oli tyttöjä ja poikia, kulki edestakaisin; eräs merimies oli tullut kotia, tuoden mukanansa harmonikan, jolla hän osasi soittaa "Kun pohjoismeri pauhaa" ja monta muuta kaunista laulua.