Sarjanen veneitä seurasi sitä venettä, missä hän istui; välistä muutamat lauloivat hänen soittamiansa lauluja, mutta enin osa oli vaiti ja kuunteli tuota outoa soitantoa, katsellen pitkin vuonoa merelle päin — pohjoismerelle, joka pauhasi ja herätti heissä surun ja toivon muistoja, muistoja rakkaudesta ja kaipauksesta.
Haugelaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet rukoushuoneen. Muutamat Sivert Jespersen'in vieraista palasivat illallista syömään, toiset menivät suoraan kotia.
Saara ja Fennefos kohtasivat toisiansa mennessään ulos. Molemmat kai tunsivat ett'eivät muut oikeen suvainneet heitä, sentähden olikin luonnollista että he yhtyivät toisiinsa; niin, tultuansa torille, poikkesivat he vasemmalle eivätkä menneet kotia, vaan kävelivät kappaleen matkaa lehtikujassa, joka vei Sandsgaard'iin päin.
Ei kumpikaan heistä suuresti huomannut luontoa. He eivät olleet oppineet muuta kuin että kaikessa mitä tässä maailmassa ympäröi meitä, piilee lihan, silmien ja ylpeyden kiusaus. Saara ei ollut paljoa nähnyt, mutta ei Fennefoskaan, joka oli kulkenut ympäri maata, käsittänyt luonnon ihanuutta muulla tavoin kuin että se seutu oli kaunis, jossa kaikki hyvästi kasvoi, ja että se oli ruma, missä oli ainoastaan vuoria, vettä ja pensastoa, vaan vahänlaisesti ruokamultaa.
Yhtäkaikki hiljainen, lämmin kesä-ilta vaikutti heihin, heidän tietämättään. He olivat taas puhuneet seurakunnan suurista vammoista ja kuinka tarpeellista oli että joku ryhtyi toden teolla niiden parantamiseen.
Mutta nyt keskustelu lakkasi; he seisahtuivat ja katselivat ulos vuonolle päin, jossa ilotulia sytytettiin, veneitä soudettiin, josta soitantoa ja laulua kuului; Saara huokasi syvään ja kääntyi palatakseen kaupunkiin.
Hans Nilsen olisi tahtonut sanoa jotakin maailman lasten lyhyestä synnin ilosta, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi, hän katkaisi puheensa, eikä aikaakaan, niin hän kysyi, oliko Saaralla ollut iloa siitä kirjeestä, jonka hän oli Saaralle lahjoittanut heidän viimein erotessaan.
"Oi, kyllä, Hans Nilsen", vastasi Saara ja katseli ylös hänen puoleensa; hän punastui vähäisen, eikä sanonut sen enempää; mutta Fennefos joutui aivan hämille.
Nyt he palasivat kaupunkiin. Portilla Saara kysyi, eikö hän tahtoisi hetkeksi poiketa heille. Fennefos seurasi tietämättä mitä teki, ja tultuansa huoneesen, istui hän eräälle tuolille.
"Hyvä on saada levätä", sanoi hän, sillä hän oli niin kummallisen väsynyt.