Iltarusko valaisi hämärästi ikkunan edustaa, vaan sisempänä huoneessa oli jotensakin pimeä. Saara meni kyökkiin koettamaan oliko taka-ovi suljettu; pii'at olivat menneet levolle, talo oli kuin kuollut, kello oli kymmenen paikoilla.
Saara toi kylmää vettä ja vatunmehua, ja Hans Nilsen joi, vasten tapaansa, kohta suuren täyden lasillisen; hän oli sekä väsynyt että janoinen, sanoi hän.
Saara istui sohvalle vähän matkaa hänestä; vaan ei kumpikaan puhunut. Mutta vaitiolon kestettyä pari minutia, se tuskastutti molempia ja he rupesivat puhumaan yht'aikaa, vaan vaikenivat heti taas.
"Mitä aioit sanoa?" kysyi Hans Nilsen.
"Minä — aioin vaan kysyä etkö tahtonut enemmän marjanmehua ja vettä", sanoi Saara epäillen.
"En, kiitoksia! Nyt minä menen."
Hän nousi ja meni yli laattian. Hattu oli pöydällä, mutta Fennefos käveli, niinkuin ei olisi tietänyt missä oli, ikkunaan päin ja katseli valoista iltataivasta.
Saara nousi myöskin ja meni erään kaapin luo, joka oli ikkunoiden välissä ja jossa hän rupesi yhtä ja toista toimimaan.
Fennefos huomasi että Saara oli hänen takanansa, ja palasi tuolille.
"On ollut kaunis ilma tänään", sanoi hän ja äänensä soi niin oudolta ja sumealta, ja vaikka hän äsken oli juonut, oli hänen suunsa taas aivan kuiva.