Saara oli 26 vuotta vanha. Vaikka hänen ruumiinsa oli voimakas ja pulska raskaasta, terveellisestä elämästä, oli hän kuitenkin hyvin kalpea kasvoiltansa; hän meni harvoin ulos eikä tuntenut maailmaa pitemmälle kuin kirkolle ja kokoushuoneelle.
Hänen puikeat kasvonsa olivat sangen kauniit ja tuo voimakas leuka muistutti vähän äidin käskevää muotoa. Tukka oli sileäksi kammattu ja palmikot yksinkertaisesti ylöspantu takana.
Neiti Saaran kasvoissa ja koko olennossa ei ollut sitä kauneutta, jota jokainen näkee toisena vuonna, mutta josta ei ole jälkeäkään seuraavana. Hänessä oli päinvastoin jotakin kestävää: pyöreät, hienot muodot, valkoinen iho ja tummat silmät tummine kulmineen tekivät hänen kauneutensa sangen viehättäväksi ja pysyväiseksi.
Kolistellessaan kuppeja ja talrikkeja — hyräillen virttään, ei hän kuullut että eräs mies astui kyökin portaita myöten. Vasta kun ovi avattiin, katsoi hän tulijaan, punastui ja loi silmänsä alas jälleen.
Ovella seisova mies, joka oli pitkä ja leveähartioinen, loi niinikään silmänsä alas sanoen: — "Saara! minä tuon sinulle 'Elämän kuolemassa', josta puhuimme. Olkoon sinulla siitä todellista iloa!"
"Kiitos Hans Nilsen!" vastasi neiti Saara, katsomatta häneen; hän ei voinut ottaa kirjaa käteensä, sillä käsi oli märkä; Hans Nilsen laski sen sentähden penkille ja läksi taas pois.
Saara kuunteli hänen askeleitansa, kun hän astui yläkerrokseen; Hans
Nilsen Fennefos oli nimittäin matami Torvestad'in hyyryläisiä.
Sitten pyhki hän yht'äkkiä kättänsä, otti varovasti kirjan ja luki sieltä täältä kappaleen innolla ja ilolla. Olihan Hauge itse sen kirjan tehnyt, hän, josta Fennefos aina puhui, vaan josta äiti näytti vähemmin pitävän; ei hänellä ainakaan ollut yhtään Haugen tekemää kirjaa.
Mutta neiti Saaralla oli muuta tekemistä kuin lukeminen. Hän laski tuon rakkaan pienen kirjan, jonka Hans Nilsen itse oli sitonut, ikkunalle eteensä ja aloitti työtänsä ja virttänsä uudelleen, mutta lauloi oivallisemmalla äänellä. Välistä hän kumartui vähän eteenpäin, kallisti päätänsä ja katseli sitä sinisen kesätaivaan kappaletta, jota näkyi Worsen katon yläpuolelta, ja hänen tummiin silmiinsä tuli autuas loiste, ikäänkuin hän olisi suoraan katsonut avattuun taivaasen.
Nyt kuului toisia askeleita alhaalta portailta, ja tällä kertaa Saara kuuli selvästi; Henriette tuli, — ei epäilystäkään — reippaita, nopeita juoksuaskeleita, sitten kaatuminen ja vähän melua, sitten muutamia askeleita jälleen — aivan niinkuin nuorten tyttöjen tapa on kompastua rappusissa, kun äskettäin ovat saaneet pitkän hameen.