Henriette tuli sisään — punaposkena, loistavana, hengästyneenä, tukka hajallaan ja aloitti kiiruulla: "Oi Saara! oi jos olisit nähnyt! Ei kummempaa! Kuinka ällistyin, — jos vaan tietäisit, — tiedätkös kuka on kuilut kotia?"
"Hys — hys — Henriette", torui sisar, "entäs jos äiti tulisi ja näkisi sinut!"
Kohta Henriette rupesi, käsiinsä sylkien, silittämään vallatonta tukkaansa; mutta vai'eta ei hän voinut, vaan kuiskasi kiihkoissaan: "minä olin torilla — aivan alhaalla sillalla, — älä kerro äidille; ja silloin tuli kippari Worse soutaen, — kippari Worse on palannut Riosta, — tiesitkö sinä sen? — hänellä oli kuusi soutomiestä ja lippu, — ja perässä istui Laurits — en tuntenut häntä ennenkun hän hyppäsi maalle, — noin pitkä hän oli" — hän osoitti ilmaan — "hän näki minut, luulenpa että hän on jälessäni!"
"Ei, mutta Henriette" — aloitti sisar ankarasti; ja veti kulmakarvansa kokoon.
Mutta jumalatoin Henriette pieti kielensä suusta ja hiipi ulos käytävään, josta toivoi pääsevänsä kutomahuoneesen huomaamatta.
Saaran kasvot näyttivät huolistuneilta, melkein ankarilta. Tuo raju luonto sisaressa oli hänestä käsittämätön; semmoinen ei hän itse ollut koskaan ollut ja hän tiesi että tuommoinen maailmallinen mieli oli ankarasti taivutettava Herran pelvossa.
Kuitenkin tuntui ikäänkuin pistos hänen sydämessänsä kun nuoruus Henriettessä kuohui yli laitojensa, tuntuipa melkein kuin hän itse olisi tahtonut olla yhtäläinen.
Se oli vanha Aatami hänen lihassaan, joka yhä oli kuoletettava ja upotettava; ja sitä hän pyysikin tehdä virsien veisaamisella, rukouksilla ja sanan käyttämisellä; — mutta kuitenkin — —
Vielä kerta neiti Saaraa häirittiin, pyöreät, päivettyneet, hymyilevät kasvot kun pistäytyivät ovesta sisään.
Mutta hymy katosi, ja Laurits astui huoneesen ujona ja ällistyneenä; hän oli nähtävästi luullut tapaavansa toista kuin Saaraa.