"Tervetullut kotia Laurits", sanoi Saara ystävällisesti.
"Kiitoksia siitä", sanoi Laurits syvimmällä basso-äänellä, minkä taisi kurkustansa pusertaa; hän jäi seisomaan ja hieromaan ruumistansa ovea vasten.
"Tahdoitko puhua äitini kanssa?"
"Tahdoin — tahtoisin kysyä, saisinko asua täällä."
"Hän on perheen-huoneessa."
Saara piti Laurits Seehus'ia melkein kuin nuorempana veljenään, sillä aina siitä asti kun Laurits oli koulupoikana, oli hän ollut ja elänyt matami Torvestad'in luona. Hänen oikea kotonsa Flekkefjord'issa ei ollut hyvä, isä oli viinaan menevä ja siellä oli aina koko lauma pieniä lapsia.
Vähän ajan kuluttua tuli Laurits ulos perheen-huoneesta hyvin kurjan ja allapäisen näköisenä.
"No — Laurits!" — sanoi Saara, "pitääkö sinun kohta lähteä?"
"Pitää" — vastasi hän rientäen ulos, "en saanutkaan".
Mutta astuessansa alas vanhoja tuttuja kyökin portaita myöten oli hän mielestään onnettomin ihminen maailmassa, niin, hän itki — ensi kerran jungmanniksi päästyänsä.